Hyvää uutta vuotta!

 Taas on vuosi vierähtänyt ja yllättävän paljon tapahtunut, mutta meidän porukalla vuosi vaihtuu hyvissä tunnelmissa. Itselle jäi tästä vuodesta ehkä tärkeimpänä käteen se, miten oon uudestaan innostunut koirapyöräilystä. Lisäksi se, miten hyvin toimitaan siinä Brunon kanssa yhteen, koska sitä en osannut lähinnä omalta osaltani odottaa. Oon myös todella kiitollinen siitä, että oon saanut juoksun ihan pysyvästi mukaan mun treeneihin, vaikka näin talvella mun treenit koostuukin lähinnä salilla käymisestä. 

Juuri nyt koirien treenit on nyt taas vähän tauolla, koska ulkona on niin liukasta. Tosin kohta on viimeisetkin jäät sulaneet... Meillä kävi tuuri, että saatiin edes valkoinen joulu ja otettiin kyllä siitä kaikki ilo irti. Meidän jouluperinteisiin kuuluin vielä kymmenisen vuotta sitten, että me päästiin mun siskon kanssa koira-ajelulle. Meidän kasvettua kyytiläiset vaihtuivat ja nykyään jouluperinteisiin kuuluu meidän perheen kummilasten koira-ajelut. Tänä vuonna lunta tuli juuri sen verran, että saatiin kaivaa kelkka vintistä. Siihen lapset kyytiin ja mä jalaksille, niin lapset pääsivät ympäri 1km pituista pururataa, mihin ei oltu vielä ehditty ajaa latua. Oli ihan super hauskaa, vaikka kävikin varsinkin 1.5vko flunssan jälkeen aika treenistä. Lisäksi Rikun joulun kohokohta oli, kun meidän serkku Jade oli hänelle sopivan kokoinen ja erittäin innokas juoksia, niin pääsi papparainenkin vetohommiin.

Meidän Bella on kasvanut hurjaa vauhtia ja vaikuttaa jo nyt tosi hyvältä juoksukaverilta Samulille. Bellapääsi jouluaattona juoksemaan ekaa kertaa 1km lenkin ihan putkeen ja mä sain kunnian roikkua perässä. En ees tiedä miten 8kk ikäinen voi vetää niin kovasti ja tarmokkaasti, että en oikeesti löytänyt mitään parannettavaa neidin juoksusta. Vähän meitä jo etukäteen harmittaa, että Bellalla ei riitä ikä vielä ensi kevään ja syksyn kisoihin, mutta hän pääsee ainakin jo ensi syksynä tysillä mukaan treeneihin. 

Ja vähän lisää siitä ensi kaudesta... Me lähdetään taas niiltä lähtökohdilta, että kisaajia on enemmän, kuin koiria. Mä toivoisin, että löytäisin Samulille jonkun osaavan kisakoiran lainaan, niin pääsisin itse kisaamaan Brunon kanssa. Näin siis siksi, että koirajuoksu ei oo oikein osoittautunut Brunon lajiksi, kun on niin hidasta ja käy tylsäksi. Vähän siis toivon, että me päästäisiin kisaamaan yhdessä koirapyöräilyssä. Toki oon myös henkisesti varautunut siihen, että saattaa jäädä omia startteja välistä, koska mulla menee tällä hetkellä Samulin kisat ja treenit omien edelle. Mä oon ehtinyt jo monta vuotta kisaamaan ja on vielä niin paljon kisavuosia edessä, niin nyt mun prioriteetti on saada Samuli ja Bella kisavalmiiksi heidän yhteistä kisauraa varten. 

Mulla on lisäksi ensi vuosi vielä koulua ja koitan nyt vielä tän viimeisen vuoden ennen valmistumista laittaa myös sen treenien edelle, mikä on mulle välillä todella vaikeaa. Sen jälkeen voinkin alkaa taas keskittymään täysillä urheiluun, kun ei oo deadlineja vaikka muille jakaa. 

Odotan siis ensi vuotta, sekä treenejä ja kisakautta ihan tosi innolla. Lisäksi me ollaan menossa heti tammikuun lopulla Himos Winter Trail tapahtumaan koko tiimin voimin (saadaan lisävahvistukseksi juoksemaan myös Jasmin, mun pikkusisko). Mun olisi tarkoitus juosta pe illalla 13km ja la aamupäivällä samat 13km. Samuli ja iskä urakoivat 13km+25km ja äiti ja Jasmin 9km+13km. Oon tosi innoissani, mutta vähän myös jännittää, koska startit on aika lähekkäin. 

Iskä kävi pari viikkoa sitten juoksemassa mattotestin ja lupasi maksaa myös mulle sen, jos meen 1.5kk sisällä juoksemaan sen. Köyhänä opiskelijana otin tietty heti tarjouksen vastaan ja aika on vielä varaamatta, mutta oon suunnitellut juoksevani sen tammikuun puolessa välissä, niin saan tietoon nykyhetken sykerajoja, kun mun edellinen testi on tehty aika lähellä vuotta 2014, ihan tarkkaan en muista. Myös Samuli suostui juoksemaan samalla itselleen sen testin, joten suunnitelmissa on ehtiä ennen sitä juoksemaan ihan treeniksi saman tapainen treeni matolla. Jos muistan oikein, viimeksi lopetin ehkä vähän liian aikaisin ja sain siitä vähän sanomista.

Saattoi olla tällä kertaa vähän sekava teksti, kun päätin väsätä tämän vielä enne vuoden vaihtumista. Jos et ole vielä käynyt katsomassa meidän somea, niin kannattaa käydä! Yritän väsätä tiktokkiin pientä sarjaa, miten kouluttaa vetokoira (ajattelin sen olevan nyt meille ajankohtainen, kun samalla koulutamme Bellaa). Lisäksi äiti oli luvannut meidän instagramiin esittelyvideon lääkelaukun sisällöstä ja mulla on ajatuksena listata vähän juttuja, mihin menee pentua hankkiessa rahaa. Itselle ainakin tuli yllätyksenä, kun hommaattiin ekaa pentua ihan omaan kotiin, että miten paljon kaikkea pitikin hankkia. Vanhempien luona asustellessa on ollut kaikki valmiina, niin yksi koira lisää on tuntunut lähinnä ruuan määrässä, kun siellä on koiria varten niin hyvät tilat.

Hyvää uutta vuotta kaikille ja kiitos kuluneesta vuodesta! Me jäädään innolla odottamaan ensi vuotta ja uusia haasteita. <3 

Balto Sugiskross/IFSS World Cup 2022, 22-23.10.2022

Tässä Sannan kertomaa tarinaa teamin veteraanijaoston kisamatkasta Viroon. Vaikka tosiasiassa vain perässäkiitäjät kuuluivat veteraanijaostoon, koirat Bruno (4v.) ja Keesi (2v.) ovat parhaassa kisaiässä…

Näihin kisoihin lähtö ei taas mennyt ihan niinkuin strömssöössä. Juha oli jo jonkin aikaa ollut flunssainen ja torstaina olo vain huononi, joten hän meni lääkäriin. Diagnoosi oli poskiontelotulehdus, mutta onneksi lääkäri sanoi, että se ei estä kisaamista. Maksimisuoritukseen ei kuulemma olisi mahdollisuuksia, mutta ei olisi myöskään sydänlihastulehdukseen riskiä. Joten antibiottikuuri päälle ja matkaan lähdettäisiin suunnitellusti. 

Lähdimme matkaan perjantai aamuna. Suunta kohti Helsinkiä ja Eckerö Linella Viron puolelle.  Meitä oli lähdössä Suomesta kivan kokoinen porukka kisoihin: 12 kilpailijaa ja handlerit päälle eli yhteensä 16 henkeä. Olimme jo menomatkalla kahta henkeä lukuunottamatta samalla lautalla. Viroon päästyämme veimme tavarat majapaikkaamme ja ruokimme koirat. Pyrimme ruokkimaan koirat vajaan vuorokauden ennen kisastarttia. Tämän jälkeen lähdimme kohti kisapaikkaa joka sijaitsi n. 10km:n päässä. 

Lähdimme kiertämään kisarataa ilman koiria, kickareilla, pyörillä ja hölkäten… Rataa ei ollut vielä merkattu, joten suunnistustaitoiset katsoivat reittikartaa ja ohjasivat meidät reitin läpi. Aika hyvin suunnistettu, sillä luultavasti kuljimme oikean radan. Huh mikä rata! PALJON ylä-ja alamäkiä, tiukkoja mutkia ja liukkaita lehtiä. Lisäksi radalla oli kohtia, joissa koiran pitää kovassakin vauhdissa pystyä kuuntelemaan ohjaajan suuntaohjeita. Nousumetrejä reitiltä kertyi 120m. Haastava rata, joka vaatii paljon niin ohjaajalta, kuin koiralta. Itse mietin miten ihmeessä jaksaa mäet vielä lopussa, kun kisa jo alkaa tosi pitkään nousuun. Juhan haaste oli se poskiontelotulehdus, jokainen juoksuaskel sattui hampaissa asti… Tällaisia ratoja saisi kuitenkin olla mun mielestä enemmän, kyllä kisojen pitääkin olla haastavia! Osa lähti vielä kiertämään radan koirien kanssa, mutta me emme ja miksi emme? Koirilla on erittäin hyvä muisti ratojen suhteen ja olemme sitä mieltä, että jos radasta ei ole 110% varmuutta, on parempi, ettei sitä kierrä etukäteen. Koirat ovat vieraalla radalla todella hyvin kuulolla ja ne on helpompi ohjata käskyillä oikeaan suuntaan. Jos rata on etukäteen kierretty väärin on olemassa riski, että koira ei kuuntele, vaan yrittää mennä opittuun suuntaan.

Majapaikassa istuimme hetken iltaa hyvän ruuan ja hyvän seuran parissa. Koirat saivat hieman kissanruualla maustettua vettä ja lepäsivät tyytyväisinä autossa. Kisaan oli lähdetty ilman tavoitteita, ajatuksena saada koirille treeniä ja pitää hauskaa. Kuitenkin nukkumaan mennessä jännitys alkoi ja nukahtaminen oli hankalaa. Onneksi herätys olisi lauantaina vasta seitsemältä, joten ehti hyvin nukkua.

Lauantai alkoi koirien juotolla. Startit olisivat vasta iltapäivällä, joten koirat saisivat juomaa kolme kertaa. Aamupalan jälkeen suuntasimme kohti kisapaikkaa ja kävimme uudelleen kiertämässä radan. Olimme kiertäneet sen edellisenä päivänä oikein ja mäet olivat paikoillaan. Ilmoittautumisen jälkeen eläinlääkäri kierteli tarkistamassa koirien passeja, rokotuksia ja sirunumeroita. Myös välineitä tarkistettiin ja mm. mitattiin, että vetonarut ovat oikean pituisia. Onneksi ei tarvinnut stressata varusteista, koska meillä on käytössä Kainpon vetovarusteet ja ne täyttävät kisavaatimukset. Jännitän aina kisoja aivan hulluna ja mietin, miksi olen lähtenyt mukaan; Mitä järkeä on aiheuttaa itselleen oloa, jossa oksettaa ja maha on sekaisin? Ennen omaa starttia olimme auttamassa Tuiren matkaan koirapyöräilyssä. Juha toi koiran lähtöpaikalle ja piti Iiroa lähdössä, minä pidin pystyssä pyörää, jotta lähtö olisi mahdollisimman nopea. 

Sitten lämmittelemään ja omaan starttiin… Tuire ehti oman starttinsa jälkeen pitämään Brunoa kun minä olin starttaamassa. Kisoissa kultaakin kalliimpaa on ystävät, jotka auttavat ja pystyy luottamaan siihen, että apukädet ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Startti sujui hyvin ja lähdimme vauhdikkaasti matkaan. Bruno oli hyvin kuulolla ja vaikeissakin kohdissa kuunteli herkällä korvalla ja meni minne ohjasin. Puolessa välissä rataa saimme kiinni edellemme lähteneen koirakon. Jouduimme hieman hidastamaan, koska ohituspaikka oli huono. Nopeasti kuitenkin löysimme ohituspaikan ja pääsimme hienosti ohi. Ohituksen jälkeen alkoi alamäki ja Bruno kiihdytti nopeasti eteenpäin. Lopussa oli aivan jäätävä ylämäki ja mäen päällä oli lisää ohitettavaa. Vaikka vauhti oli erittäin hidas ohituksessa, Bruno teki hienon ohituksen. Hän kuunteli minua ja kurvasi oikealle viimeiseen alamäkeen. Alamäessä vilahtikin jo seuraava edellä menijä ja käteni siirtyi jarrukahvalle. Jyrkän mäen alla olisi erittäin tiukka ja liukas mutka vasemmalle ja maalisuoralle. Mieluummin malttia, kuin kaatuminen viimeiseen mutkaan. Selviydyimme mutkasta kunnialla ja maaliin tulimme aivan toisen koirakon perässä. Olin niin onnellinen maalissa. Bruno oli tehnyt upeasti töitä; Vain muutamassa mäessä hän otti raviaskelia, ohitukset olivat ihan huippuja ja suuntia hän kuunteli tosi hyvin. Itseenikin olin tyytyväinen, olin jaksanut mielestäni ihan hyvin auttaa Brunoa. Ekan päivän jälkeen olimme iloiseksi yllätykseksi sijalla 2. ja kärkeen oli vain 16sek. Tätä en ollut odottanut; Tiesin kyllä että Bruno on kovassa kunnossa, koska hän oli juuri viime viikonloppuna voittanut SM-hopeaa koirapyöräilyssä, Jonnan kanssa. Omassa kunnossani tiedän kuitenkin olevan toivomisen varaa…

Juha ja Keesi tekivät erittäin hyvän suorituksen. Keesi veti koko matkan ja saapui maaliin itselleen tyypillisesti räkä poskella ja onnellisena häntää heiluttaen. Juhankin juoksu oli tuntunut kulkevan ihan kivasti, vaikka jokainen askel tuntui edelleen hampaissa asti. Keesi oli sopivankokoinen juoksukaveri tähän mäkiseen rataan. Ylämäissä se tekee parhaansa ja vetää liina kireällä laukaten. Kuten myös alamäissäkin, mutta keveytensä vuoksi siitä on enemmän hyötyä, kuin haittaa. Juha ei ole parhaimmillaan nopeissa alämäissä, joten liian vahvasta koirasta olisi vain haittaa. Pari oli maalissa sijalla 3. Neljäs oli vain 3sek. päässä, joten huomenna olisi tiukka kisa. Nämä olivat Juhan ensimmäiset kaksipäiväiset koirajuoksukisat, joten pientä lisäjännitystä toi se, kun ei ollut kokemusta, miten jalat palautuvat seuraavan päivän starttiin. Starttien jälkeen paikallinen eläinlääkäri tuli autojemme luo ja annoimme koirille ekinokokkilääkkeet. Saimme passeihin merkinnät lääkkeiden antamisesta ja takaisin Suomeen pääsy oli varmistettu. Sen jälkeen koirille ruokaa ja lähdimme itsekin syömään. Ruokailun ja suihkun jälkeen istuimme vielä hetken iltaa porukalla ennen nukkumaan menoa. Ja ei, taaskaan ei uni meinannut tulla, sen verran jänniin asetelmiin oli kisailut jäänyt…

Sunnuntaina startit olivat aiemmin ja herätys jo kuudelta. Aamu alkoi taas koirien juotolla. Tänään juotot kaksi kertaa; vajaa viisi tuntia ennen starttia isompi määrä ja pari tuntia ennen vähän pienempi määrä. Koirat olivat iloisia ja virkeitä ja näyttivät hyvin palautuneilta. Perässämenijöillä tuntui kyllä kropassa, mutta niin kisan jälkeen kuuluukin, kaikki siis hyvin. Onneksi lähdöt olivat aiemmin, koska jännitys oli, jos mahdollista, vielä pahempaa kuin edellisenä päivänä… Tuiren ja Iiron upea suoritus toiseen kisapäivään sai kuitenkin omankin mielen paremmaksi. 

Toisena päivänä lähdöt ovat luokittain niin, että nopeimmat lähtevät ensin, joten ohituksia ei pitäisi olla niin montaa. Tuire auttoi taas lähdössä ja lähdimme Brunon kanssa radalle ajatuksena ajaa rohkeammin, kuin edellisenä päivänä. Bruno luki rataa todella hyvin ja muisti mutkat edellisestä päivästä. Poika ei paljon ohjailuja kaivannut, vaan juoksi itsevarmasti eteenpäin. Yhdessä kohtaa olisin itse saattanut mennä väärin, mutta Bruno kurvasi vasemmalle pelastaen tilanteen. Ajoin rohkeammin mutkiin ja pari kertaa rohkeus meinasi kostautua, kun ajauduin turhankin reunaan, mutta onneksi vain meinasi… Alamäissä ajoin lujempaa ja annoin adapterin hoitaa työnsä ja pitää vetoliinan pois renkaasta. Minulla oli käytössä Kainpon Ultra Swing koiravetoadapteri ja se oli tosi hyvä tähän vaihtelevaan rataan. Juuri ennen viimeistä isoa mäkeä ohitimme edellisen sarjan koirakon. Sain ajoitettua ohituksen kohtaan, jossa oli vielä vauhtia ja rata kääntyi vasemmalle. Bruno teki hienon ohituksen ja sain tsempattua hänet mäen päälle. Vauhti kyllä hidastui ja minun oli otettava muutama juoksuaskel, mutta liina kireällä mentiin kuitenkin. Vielä viimeinen lasku ja mutka eilistä päivää vauhdikkaammin ja maalissa erittäin onnellinen koira ja ohjaaja. Nyt sitä taas muisti miksi sen kisanumeron päällensä pukee: Kaksi mahtavaa erittäin hyvällä yhteistyöllä tehtyä kisasuoritusta nelijalkaisen ystävän kanssa oli takana! Sunnuntaina oltiin Brunon kanssa 3. sekunnin turvin sarjamme nopeimmat. Kokonaisijoitus siis kisassa 2. Oon niin ylpeä Brunon suorituksesta ja pitäähän sitä itseensäkin olla tyytyväinen.

Juha ja Keesi jatkoivat tasaista ja erittäin hyvää suorittamista. Harvoin kisassa on sekunnilleen sama aika molempina päivinä, mutta heilläpä oli. Harmi, että takaa-ajaja paransi aikaansa sen verran, että Juha ja Keesi tippuivat kokonaistuloksissa sijalle 4. Upea suoritus kuitenkin, kun ottaa huomioon Juhan sairastelun.

Suomeen saatiin monta mitalia ja kaikki suoritukset olivat upeita.
Onnittelut kaikille hienoista suorituksista!! 

Kisat oli hienosti järjestetty, hienossa paikassa. Rata oli hyvä ja hyvin merkattu. Eipä näistä kisoista löydy mitään huonoa sanottavaa, palkinnotkin olivat tosi hienot. Iso kiitos järjestäjille!

Palkintojenjaon jälkeen vielä koirille ruokaa ja satamaa kohti.

 

Kylläpä oli taas hauska reissu, hauskassa porukassa. Oli kiva vaihtaa kuulumisia vanhojen kavereiden kanssa ja ilo tutustua uusiin innokkaisiin kisaajiin. Viikonloppuun mahtui paljon naurua ja monia hauskoja juttuja. 

KIITOS KAIKILLE!!

-Sanna-

Jämi SM-kisat

Bella tutustui viikonloppuna
moneen pentukaveriin ja
tykkäsi kaikista hirmu paljon.

Täällä kirjoittelee taas Jonna, matkalla Jämiltä takaisin kotiin tyhjentämään auto märistä ja hiekkaisista kamoista.

Me ajeltiin taas kisapaikalle jo perjantaina, tällä kertaa sen verran aikasemmin, että ehdittiin laittaa illalla leiri pystyyn ja silti ehdittiin ajoissa nukkumaan. 

Meidän kokoonpano oli siis tällä kertaa minä, iskä ja Samuli, koirista lähti mukaan taas kisaamaan Bruno ja Keesi ja kisapaikkaan tutustumaan Bella.

Lauantain kisaan lähdin ilman mitään odotuksia... Vähän tietty jännitti, mutta se kuuluu asiaan. Meillä ei ollu mitään erityisiä tavotteita, kunhan tehtäisiin puhdas suoritus ja ei oltais ihan tuloslistan loppupuolella. Meidän matka sujui hyvin, oma ajo tuntui paljon paremmalta, kuin pari viikkoa sitten. Silti melkein kaikki mutkat meni liian pitkiksi ja kerran oltiin tosi lähellä mutkan jälkeen ollutta valokuvaajaa, onneksi ehdittiin väistää ajoissa. Selvittiin siis kaikista kurveista ihan kunnialla, vaikka otettiin vauhtia pois vaan sen verran, kun tuntui, että on pakko ottaa (luultavasti siis aika paljon).

Viimeisen 1.5km kohdalla nähtiin kaukana edeltävän selkä ja saatiin vähän lisää boostia lopukiriin, tosin se taisi auttaa lähinnä omaan polkemiseen, Bruno kun juoksee viimeisen mäkiosuuden muutenkin tosi hyvin. Paitsi maalisuoran, se on Brunolle jotenkin tosi vaikea ja siihen ei riitä enää vauhti juosta yli 32km/h. Itsellä olisi ollut jalkaa polkea siihen kovempaa, mutta Bruno auttoi matkan varrella niin paljon kiskoessaan mut mutkista ulos, että hänelle suotakoon pieni hyytyminen loppuun.  

Maalissa olin tosi tyytyväinen meidän puhtaaseen suoritukseen ja Brunon juoksuun. Siihen lisäksi saatiin tietää, että oltiin maaliin tullessa toisella sijalla. Ajattelin, että siihen varmaan kiilaa vielä joku väliin ja jatkettiin matkaa autolle. Hetken päästä ehdin itse katsomaan tulokset ja eipä ollutkaan ketään kiilannut väliin, siellä me oltiin lopputuloksissa toisella sijalla! Se siitä ilman mitään tavotteita kisaamisesta... Seuraavalle päivälle oli isompi tavoite, kuin mitä mulla on vuosiin ollut: selvittää rata pitäen kiinni meidän hopeamitalista. 

Samulin startti oli vasta 15.10 ja itse olisin ollut ihan hermona koko päivän, jos olisin joutunut odottamaan omaa starttia niin pitkään. Samuli siis juoksi Keesin kanssa ja miesten koirajuoksussa oli yhteislähtö. Kolmesta kilpailijasta oli jäänyt vielä yksi pois, joten lähdössä oli ainakin tilaan. Toinen kisaaja oli ruotsalainen, joka lähti kovaa kyytiä edelle, koiran katsellessa kovin Keesiä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja parivaljakko juoksi radan hyvään aikaan ja Keesi ylitti maaliviivan onnellisena häntä heiluen. 

Mulla meni koko ilta ihan harakoille, me käytiin syömässä, mutta en saanut syötyä paljon mitään. Sit saunan kautta autolle hetkeksi omassa rauhassa katsomaan päivän kisavideota. Olin nukkunut vähän huonosti edeltävän yön, koska oon tottunut nukkumaan Bella kainalossa, enkä yksin. Iskä oli heikolla hetkellä luvannut, että jos mitaleille pääsen, niin Bella voi tulla yöksi mun viereen, vaikka meidän autoon ei ookkaan ikinä saanut tulla koiria sisälle. Odottelin siis vielä iskän ja Samulin saapumista saunomasta ja niin me päästiin Bellan kanssa nukkumaan. En meinannut millään saada unta, koita siinä laskea lampaita, kun päässä pyöri kisarata uudestaan ja uudestaan ympäri. Mulla on siis tosi vilkas mielikuvitus ja aina silmät sulkiessani nään juttuja, mitä en pysty "laittamaan pois päältä" eli katselin siis kisarataa ja mietin sit samalla vähän meidän ajolinjoja. Vähän Bella heräili yöllä ja mä herään aina sen liikkeisiin, mutta silti sain nukuttua hyvin Brunon aamujuottoon asti. 

 Sunnuntain startin jännittäminen jatkui vielä aamullakin. Meidän startti oli vasta 10.26 ja siihen tuntui menevän ikuisuus. Aloin kuitenkin ajoissa lämmittelemään ja laitoin kamat kasaan. Mulla oli aamusta asti niin huono olokin jännityksen takia, että pelkäsin 20min ennen starttia vetäessäni geelin, että se tulee vielä ylös. En muista, että mua olis eläessäni jännittänyt niin paljon ja tuntui, että se jännitys ei edes rauennut startatessa, vaan heikko olo jatkui vähän aikaa kisassakin. Me ajettiin toisena päivinä kurveihin vielä enemmän varmistellen, mutta panostin polkemaan kurveista ulos kovempaa. Bruno veti taas koko radan ihan super hienosti, maalisuora oli taas vähän hidas, mutta suoritus oli silti hyvä. Maalissa meitä odotti iskä, Samuli ja sekunttikello, koska halusin tietää heti, kun mahdollista, että pidettiinkö me meidän sijoitus. Niin siinä sitten kävi, että vaikka aika vähän huononi, niin pidettiin silti melkeen sama rako seuraavaan. Tunteet oli aika pinnassa ja pääsi siinä pieni itkukin. Pari vuotta sitten en olis uskonut, että edes kisaan Brunon kanssa enää ikinä ja nyt meidän yhteistyö alkaa olla lähestulkoon saumatonta ja jätkä tekee ihan huippu hyvin töitä. 

Oon nyt kyllä tosi tyytyväinen meidän molempien päivien suorituksiin. Näillä pohjilla en ois tosiaan osannut olettaa tollasia tuloksia ja iso kunnia menee kyllä koiralle. Mun pohjat on tosiaan nyt pelkästään salilla käymisestä ja pari kuukautta oon juossut. Mun pyörän päällä vietetyt kilometrit on kuitenkin ihan olemattomat ja koostuvat lähinnä koiratreeneistä ja kesän työmatkapyöräilystä. Treenin puutteen huomasi hyvin luottamisen puutteesta omaan ajoon, mutta kyllä jotain taitoa tais olla tallella, kun selvitettiin rata noinkin hyvin. Tämö oli vasta mun toinen SM-mitali koirapyöräilystä, edellisestä on neljä vuotta aikaa, silloin poljettiin Simpsonin kanssa pronssia. Ehkä voisin vähän innostua taas kisaamisesta, jos mulla on koira ens kaudeksi. Nyt suunnitelmissa on palata talveksi takaisin salitreeneihin ja lenkkeillä juosten ja pyörällä sen verran, mitä tekee mieli tehdä. 

Samulin ja Keesin startti oli 13.15 eli taas sai ensin katsella muiden startteja koko päivän. Onneksi Samuli nautti, kun sai hyvällä ajalla syödä aamupalan ja välipalan ja lämmitella ilman kiirettä, kun startti ei ollut aamulla. Matkaan lähti samat kaksi osallistujaa, mutta alussa meinasi käydä pieni tilanne. Ruotsalaisen koira lähti ensin eteen ja sen jälkeen kohti Keesiä. Koiran kiskoessa sivuun juoksija vain päästi liinan pitkäksi, jolloin koira ylettyi melkein Keesiin. Samuli onneksi luki tilannetta hyvin ja laittoi vähän jarrua, jotta koira ei ylettynyt Keesiin ja niin matka sai jatkua. Samuli ja Keesi suorittivat radan melkein 20s nopeammin, kuin ensimmäisenä päivänä ja taas puhtaalla suorituksella.

Meidän porukan osalta siis hyvä viikonloppu ja viemisinä kotiin on kaksi hopeamitalia. Kiitos kaikille mukavasta viikonlopusta ja onnittelut kaikille SM- ja SOC-mitalisteille!

Samulin fiiliksiä

Moi kaikki, täällä kirjoittelee ensimmäistä kertaa Samuli. Tulin kertomaan tänne vähän tämän kauden fiiliksiä ja tuntemuksia matkan varrelta. Tosiaan tämä on minun ensimmäinen kokonainen kausi koirajuoksun parissa. 

Urheilun puolella taustani on pääasiassa erilaiset joukkuelajit ja kuntosali. Kuitenkin kun ajatus koirajuoksusta alkoi kehittyä niin tiedossa oli, että kuntoa pitää saada lisää ja roimasti. Niin luovutinkin vastuun treeneistä Jonnan käsiin ja päätin vain tehdä mitä sanotaan. Paljon erilaisia treenejä on saatu tehtyä niin juosten, kuin myös pyörällä polkien. Olen ollut positiivisesti yllättynyt erilaisista ryhmälenkeistä, missä olemme käyneet. Treenit tuntuvat porukassa myös paljon helpommalta. Kehitystä peruskunnon puolella on tullut reilusti lisää, mutta kuten Oulun SM-kisoista huomattiin, matkaa on vielä edessä. Se tosin oli jo tiedossa, kun tosissaan treenejä on tehty vasta alle vuosi. Treenini on koostunut nyt erilaisista vedoista, polkujuoksusta ja pyörä- sekä kickbikelenkeistä. Treeneissä on pyritty pitämään riittävästi vaihtelua, jotta palautuminenkin on nopeampaa ja treenit myös eri tavalla rasittavia, ettei aina vain juosta.

Nyt olemme matkalla Jämille kisaamaan. Minulla on edessä ensimmäiset kaksipäiväiset kisat. Jännittää nähdä miten jalat ovat palautuneet sunnuntaihin toiseen starttiin ja saanko pidettyä riittävää vauhtia päällä. Kisakoirakseni valikoitui Keesi, jonka kanssa olen juossut aikaisemmin vain viestin yhteislähdön ja joitain treenejä.

Tällä hetkellä isoimmat kehityskohteeni taitaa olla siirtynyt peruskunnosta vauhtikestävyyden puolelle ja saada vielä se viimeinen vaihde itselle päälle eli siis mm. loppukiriin pitää saada väännettyä vielä vähän lisää virtaa, ettei loppumatkasta tapahdu hyytymistä.

Sanoisin, että vahvuuksiini kuuluu jalkapallostakin kumpuavat nopeat rytminvaihdot ja suhteellisen hyvä kiihtyvyys. Lukisin myös edukseni, että en osaa liikaa jännittää. Tottakai ennen kisoja pientä kihelmöintiä tuntuu ja se on hyväkin, mutta muuten jätän jännittämisen Jonnalle ja pidän omat ajatukseni omassa suorituksessa.

Koirajuoksuun pääsin mukaan puoliksi vahingossa. Yhdet treenit piti käydä muuten vain Jonnan kanssa ja siitä ajatus kypsyikin mahdolliseen harrastesarjan starttiin Brunon kanssa. Futisjoukkueeni tuli päätökseen ja edessä olikin päätös, että etsiäkkö uusi joukkue vai kokeilla totisemmin koirajuoksua. Päätin kuitenkin lähteä                                                                 koittamaan siippiäni koirajuoksun parissa.

Jonna alkoi ennen kesää syöttää ajatusta, että ottaisimmeko koiranpennun 1.5 vuoden kuluttua, mikä nopeasti muuttuikin muutamaan viikkoon. Nopeasti se kävi ja niin pieni Bella muuttikin meille ja ihana pentuarki sai alkaa. Bellasta treenataan mulle kisakoiraa, mutta tietty Jonnakin pääsee kisaamaan sillä. Nyt kun Bellallakin alkaa vähän olla ikää niin huomaa, etät ei siltä koiralta ainakaan pää tule juoksussa loppumaan ja uskon että saadaan siitä mahtava kisa- ja treenikaveri. 

Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu, että voimatreenit salilla saadaan taas vakituisemmin treeniohjelmaan ja luultavasti talvella keskitytään pidempiin lenkkeihin, eli peruskunnon rakentamiseen. Ajatukset alkavat jo pyöriä myös mahdollisissa kevään Viron kisoissa. Ne on todella hienosti järjestettyjä ja osallistujiakin juoksuluokissa riittää vähän enemmän.

Haluankin kiittää koko Team Lipposta, joka on mahdollistanut treenaamiseni ja kisaamiseni. Varsinkin, kun minulle on luotettu Bruno kisa- ja treenikaveriksi. Sainkin aluksi kuulla pieniä kauhutarinoita, ettei Bruno ohittaisi kunnolla. Sen eteen alettiin tehdä hommia ja luotin koiraan alusta saakka 110% ja jo ensimmäisessä harrastesarjankisassamme pääsimme tekemään ohituksen täysin tuntemattomasta ohitettavasta ilman mitään ongelmia. Ollaan Brunon kanssa niiltä osin samanlaisia, että tehdään se, mitä parhaiten osataan. Eli juostaan niin kovaa radan läpi, kuin kumpikin pystyy ja jätetään miettiminen muille.

Hirveä määrä tulee olemaan treenitunteja ja kilometrejä edessä, jotta tulevan kauden tulokset saadaan paranemaan. Eipä tuo tule ongelmia tuottamaan, kun saa mukavassa porukassa harrastella.

Jämin syyskisat 1-2-10

 Meidän porukasta lähti näihin kisoihin vaan minä (Jonna) ja iskä. Koirista lähti mukaan taas kaikki kolme greysteriä, niin Samuli sai viettää lapsettoman viikonlopun ja äidille jäi hoidettavaksi vaan vanhusosasto. Reissuun lähdettiin perjantaina ja perillä oltiin taas keskellä yötä, tällä kertaa ei matkan pituuden, vaan monen unohtuneen tavaran takia... Meidän kisa oli kaksipäiväinen ja kisattiin tällä kertaa samassa sarjassa, koska koirapyöräilyn miehet ja naiset oli yhdistetty. Meidän koirajako oli Bruno mun kanssa ja Keesi iskän kanssa. 

Lauantai

Meidän startit oli melkein peräkkäin, välissä oli vaan yksi lähtijä. Me lähdettiin siis Brunon kanssa 2min ennen iskää ja Keesiä. Mä en oo pitkään aikaan kisannut pyörässä ja tällä kertaa ei ollut edes omaa handleria mukana, joka ois hoitanut koiran kokonaan ja tuonut valmiina lähtöön. Oli siis aika monta liikkuvaa osaa ja omat rutiinit muutenkin vähän hukassa. Lopputuloksena gopro ei ollut matkalla edes päällä, garmin ei pystynyt mittaamaan tehoja oikein, koska kalibrointi ei ollut onnistunut ja lämmittely oli olematonta. Oltiin siis rata kuitenkin kierretty, mutta oli niin viileä keli, että jalat kylmeni heti, kun otti lämppähousut pois. 

Meillä sujui lähtö muuten hyvin ja vaikka monta vuotta pitkään suoraan mennyt reitti kääntyi tällä kertaa kesken tutun suoran oikealle, Bruno kuunteli hyvin. Me oltiin kyllä käyty kävelemässä se kohta aikaisemmin, mutta Bruno ei tuntunut silloin oikeen rekisteröivän yhtään mitään. 

Radan alku oli ihan hauskaa vähän teknisempää maastoa kuin ennen ja koko radan läpi löytyi paljon tiukkoja ja pitkiäkin mutkia. Ylä- ja alamäkiä löytyi muutamia, sekä totuttu "hiekkadyyni" joka on siis ihan todella hiekkainen ja pehmeä ylämäki ja heti perään alamäki. Ilman koiraa en ollut päässyt sitä puoltaväliä pidemmälle, mutta Brunon kanssa päästiin sen yli jalkautumatta (vaikka Bruno kävelikin puolet mäestä, kun tulin perässä liian hitaasti). Radan lopussa oli myös vanhaan rataan kuulunut piiiitkä nousu ja tuttu loppusuora, jotka suoritettiin hyvin, varsinkin kun Bruno sai takaata ohi tulleesta koirakosta vähän lisää motivaatiota. 

Yksi kämmi meille kävi radan keskivaiheilla, kun oli aika jyrkkä mutka vasemmalle ja oikealla oli vaan nauha esteenä. Bruno päättikin mutkassa lähteä oikealle ja hyppäsi nauhan yli kaataen samalla sitä ylhäällä pitäneen kepin. Jouduin pysähtymään sen verran, että sain ohjattua Brunon takaisin radalle. Me vältyttiin kuitenkin isommalta sotkulta ja päästiin heti jatkamaan matkaa. Brunon osalta reissu sujui tosi hyvin ja rata oli sille selvästi mieleinen. Oma pyöräily tuntui kuitenkin tosi vaikeelta, mutkat pelotti ja meinasin unohtaa välillä polkea täysillä, loppukirikin otettiin, mutta maalissa en ollut edes hirveen hengästynyt.

Juhan kertomaa:

Radalla oli muutama sellainen kohta, missä Keesi ei ihan tiennyt mihin oli menossa, suuntakäskyistä huolimatta. Keesi juoksi kuitenkin ihan hyvin siihen nähden, mitä olin itse siltä odottanut ja mitä alle 20 kiloiselta koiralta voi olettaa. Kuski oli vähän jäässä ja minua vähän mietitytti kaikki mutkat, kun en ollut oikein kartalla pyörän pidosta. Alusta näytti vähän mutaiselta, mutta ei sitten ollutkaan.... Tein myös sellaisen huomion, että koiran kanssa pitäisi muistaa katsoa tosi kauas ja oranssit lasit olisivat toimineet paljon aurinkolaseja paremmin. Meillä oli silti kivaa ja rata oli oikein mukava, kun oli mutkikas ja vanhaa teknisempi. Omaan suoritukseen vaikutti se, että on vähän kilometrejä koiran ja pyörän kanssa takana, tultiin kuitenkin loppuun asti ihan ok vauhtia.

Sunnuntai

Toiseen starttiin olin varautunut vähän paremmin, tällä kertaa oli garmin kalibroitu ja gopro ajoissa kiinni pyörässä ja päällä jo, kun lähdettiin autolta. Vähän meinasi tulla hoppu lähtöön ja saatiin vasta matkalla meille toinen handlerikin. 

Lähtö sujui taas hyvin ja paljon rauhallisemmin mielin, koska tiesin, että kamerat ja kellot oli kunnossa. Meillä meni myös koko matka tosi hyvin ja olin huomattavasti luottavaisemmin mielin mutkissa Brunon kuuntelemisen kannalta. Itse kuitenkin varmistelin mutkiin tosi paljon ja otin niihin taas ihan liikaa vauhtia pois. Sunnuntain suoritus oli paljon parempi myös "hiekkadyynin" osalta ja Bruno otti ylämäessä vain pari hassua kävelyaskelta ja muuten veti laukalla ylös. Ajotaidot ei ihan ole vanhalla tasolla ja sen kyllä huomaa mun ajamisesta. Sunnuntain pyöräily tuntui kuitenkin jo vähän enemmän koirapyöräilyltä, mutta paljon on tekemistä, jos haluan siinä vielä joskus kisata tosissaan. 

Suoritus oli omiin ja koiran lähtökohtiin nähden hyvä molempina päivinä, sunnuntaina saatiin vaan tehtyä suorituksesta myös paljon puhtaampi. 

Ettei ihan helpolla päästäisi, kävi meille kuitenkin pieni vahinko myös toisena päivänä. Onneksi huomasin sen vasta autolla, niin ei mennyt sen miettimisen takia kisan loppu puoli pilalle. Autolla huomasin kauhukseni, että mun tangossa ollut gopro oli tippunut! No, me sitten lähdettiin etsimään sitä iskän kanssa radalta, ensin loppumatkasta ja sen jälkeen lähdettiin kiertämään rataa ihan lähdöstä alkaen. Noin puolessa välissä rataa yksi kisojen järjestäjistä tuli mönkkärillä ohi ja iskä oli maininnut, että oltiin tippunutta goprota etsimässä. Sitä ei ollut näkynyt, mutta muutaman kymmenen metrin päässä mönkkäri kääntyi takaisin, kun oli huomannut gopron radalla. Kauhistuneena katsoin ihan pirstaleina olevaa gopron koteloa, mutta onneksi sisällä ollut kamera oli täysin ehjä. Sen jälkeen päästiin hyvillä mielin keräämään kamat ja kääntämään auton nokka kohti kotia.

Juhan kertomaa:

Sunnuntaina lähdettiin vähän hyökkäämään kovemmin, koiraan ja sen suuntiin oli nyt kova usko ja itse yritin ajaa kurveihin tasaisemmin ja hakea ajolinjoja paremmin. Koira teki taas ihan loppuun asti kovasti töitä ja kokonaisuutena oli kummaltakin ihan mallikas suoritus. Tehtiin meidän yhteistyöllä paras mahdollinen suoritus ja meillä oli taas hauskaa!

Nyt me palataan taas pariksi viikoksi treenien pariin ja seuraavana on luvassa koirapyöräilyn ja valjakkojen SM-kisat. Sinne meiltä lähtee kisaamaan Samuli koirajuoksuun Keesin kanssa ja mä lähden Brunon kanssa koirapyöräilyyn, mutta niinkuin tän kauden teemana on, vaan tekemään hyvä suoritus ilman mitään tavoitteita sijoitusten tai ajan kannalta. 

Iso kiitos kaikille, jotka auttoivat meitä lähdöissä sekä koirien pitämisessä, että pyörien pitämisessä!

Koirajuoksun SM-kisat

Täällä kirjoittelee taas Jonna, nyt matkalla Oulusta kohti kotia. Viikonloppuna kisattiin koirajuoksun ja yhden koiran kärryluokan SM-kisat. Meidän teamista oli tarkoitus lähteä reissuun vaan mä ja Samuli, sekä meidän greysterit (kaikki kolme, Bella oli mukana harjoittelemassa kisapaikalla hengailua). Miesten koirajuoksusta puuttui kuitenkin SM-arvoa varten viides kilpailija, joten iskä lähti mukaan. Auto pakattiin torstaina ja perjantaina iskän päästyä töistä lähdettiin ajamaan kohti Oulua. Perillä oltiin vasta pe-la yöllä, joten ihan liian pitkiä yöunia ei siihen kohtaan saatu, kun aamulla piti herätä ajoissa juottamaan koiria. 

Lauantaina me kaikki kolme startattiin 5km todella mutkikkaalle ja mäkiselle reitille. Itse juoksin Keesin kanssa, Samuli Brunon kanssa ja iskä sai juosta Ritva Saarelman Loppi-greysterin kanssa (kiitos paljon lainasta!).

Mun ja Keesin juoksu lähti ihan hyvin, ainakin ensimmäinen kilometri. Sen jälkeen mulla alkoi pistämään oikealta puolelta kylkiluiden kohdalta niin paljon, että luulin jo joutuvani vaihtamaan kävelyksi. Se meni kuitenkin kolmannen kilometrin aikana ohi ja päästiin jatkamaan matkaa niin normaalilla olotilalla, kuin 3km koirajuoksun jälkeen vaan voi olla. Keesillä oli koko matka hieman ongelmia ohituksissa (matkalla oli siis pari kohtaa joissa juostiin vastakkain edellä tai takana tulevan koirakon kanssa) ja neiti jarrutteli kaikkien kohdalla. Sain olla aika tarkkana myös metsään lähtevien pienien polkujen kanssa, koska Keesi meinasi muutaman kohdalla, että tuolla vois olla kivempi juosta, totteli silti nätisti kun käskin jatkamaan suoraan. Loppumatkasta Keesi meinasi myös ylämäissä, että "jos sä et ton kovempaa juokse niin en juokse mäkään". 

Pahin meidän ongelmista oli ehkä se, että Keesi on tottunut juoksemaan iskän kanssa, joka on perässä aika hiljaa ja välillä vaan kertoo käskyt tasaisella äänellä. Jos ketään on joskus kuullut, kun mä juoksen, niin se ei kuulosta kovin terveeltä. Mulla alkaa tosi usein hengitys vinkumaan, mutta meidän koiria ei oo se ikinä haitannut, ne on vaan jatkanut matkaa. Keesi kuitenkin oli asiasta vähän hämillään, kun ei ollut siihen tottunut. Lopussa alkoi olla ilmassa pientä epätoivoa, kun juostiin ylämäkiin varmaan kävelyvauhtiakin hitaampaa ja mun itkuiset "ylös" ja "veto" käskyt meni perille entistä huonommin.

Me kuitenkin päästiin molempiin tavoitteisiin. Päästiin maaliin ja vielä ehjinä, sekä ei oltu viimeisiä, vaikka kärkeen olikin ihan tosi pitkä matka.

Iskän kertomaa:

Lähdetäään vaikka siitä, että mun piti nukkua vielä lauantaiaamuna omassa sängyssä. Mulle napsahti kuitenkin täydennysmiehen homma ja koska omat koirat oli jo ilmoitettu kisaan, mulle piti löytää lainakoira. Sain juostavaksi Lopin, jonka kanssa en ollut koskaan juossut. Me ehdittiin tutustua vain puolen tunnin kävelylenkin ajan ennen kisaa. 

Lähdöstä päästiin hyvin liikenteeseen ja ensimmäinen kilometri kulki hyvin. Koira oli aika herkkä häiriölle ja kun radalla alkoi näkymään ihmisiä, se toi hieman haastetta. Lisäksi vaikeuksia aiheutti suunnat, joita Loppi ei vielä osannut hyvin. 

Rata oli pitkine alamäkiosuuksineen ja vastaavien nousujen kanssa haastava. Oli siis kaikin puolin haastava rata. Lopputulos ei ihan tyydyttänyt itseä, mutta se oli tulos sen päivän kunnosta ja yhteistyöstä koiran kanssa. Silti isot kiitokset koiran lainasta! Kyllä siitä vielä hyvä vetokoira tulee, kun sen kanssa tehdään paljon töitä. Paketti on loistava, pikkuhiljaa vain lisää kokemusta ja Lopista tulee hyvä kisakoira.

Olisin myös kaivannut toista kisapäivää, koska yksi päivä on niin nopeasti ohi, eikä jätä yhtään varaa kiriä toisena päivänä. Olisin voinut myös ottaa pienen ikätasotuksen ja lähteä matkaan vaikka muutaman minuutin ennen noita nuoria juoksijoita. ;D

Mielestäni nyt pitäisi alkaa keksimään keinoja, miten viivalle saisi lisää porukkaa. Aikaisempina vuosina osallistujia on kuitenkin riittänyt, mutta nyt laji alkaa kuihtumaan. Viron kisoja kiertäneenä ainakin itse lähdetään mieluummin sinne, koska mm. kisapaikkojen tunnelma on niin erilainen. Tällä hetkellä meidän on myös halvempaa mennä lautalla yli ja ajaa siellä kisapaikalle, kuin ajella toiselle puolelle suomea yhden startin takia.

Samulin kertomaa:

Aloitetaan siitä, että kisaan valmistautuessa kävi pieni vahinko, kun Bruno kävi vähän tutkailemassa parkkipaikan tunnelmaa. Aitaus oli vähän huonosti kiinni ja Bruno pääsi luikahtamaan tolpan ja auton välistä ulos. Pian olikin jo startin aika, mihin meillä tuli pieni hoppu, mutta ehdittiin onneksi viivalle ajoissa. 

Radassa oli omat haasteensa sekä koiralle, että juoksijalle. Alkuosa oli helppo, mutta loppu oli ylä- ja alamäkineen sitäkin haastavampi. Suorituksesta sanotaan vaan, että ei ollut Brunon paras päivä. Meidät ohitettiin kisan aikana kerran ja se sujui hyvin. Ohitus ei tietenkään ollut toivottu, mutta Bruno sai ohituksesta onneksi hieman energiaa. Lopputulos ei ollut sellainen, mitä toivottiin ja se jäi hieman hampaankoloon. Kokemuksena kisa oli kuitenkin aivan mahtava, vaikka olikin raskas reissu sekä itselle, että koiralle.

Sunnuntaina meillä oli vuorossa enää viesti, johon osallistuttiin Samulin ja Tanjan kanssa. Tarkoituksena oli, että Samuli menee Brunon kanssa yhteislähtöön ja mä meen Keesin kanssa. Kun sovittiin Tanjan kanssa meidän osuuksista ja olin menossa ilmoittamaan meidän joukkueen, iskä ehdotti, että jos vaihdettaisiinkin Samulin kanssa koirat päittäin. Kummallakaan ei ollut mikään puhdas suoritus sillä radalla alla, niin molemmat saisivat aloittaa ns. puhtaalta pöydältä eri koiran kanssa. Lisäksi Bruno on kickariin paljon vahvempi ja Keesi olisi helpommin hallittavissa yhteislähdössä. Päätettiin, että eipä meillä mitään menetettävääkään ole, joten vaihdettiin koirat. Meidän kokoonpano oli siis juoksussa Samuli ja Keesi, kickarissa minä ja Bruno, pyörässä Tanja ja Bambi (joka on siis Brunon sisko). 

Iskä vei mun kickarin etukäteen lähtöä kohti, joten me saatiin Brunon kanssa käppäillä suoraan vaihtoalueelle. Me ehdittiin just nähdä sivusta lähtökin ja Samuli pärjäsi siellä Keesin kanssa tosi hyvin. Sitten vaan jännitettiin, että milloin ne tulee sieltä ja on meidän vuoro päästä radalle. Kaksikko selvitti reitin viidensinä ja vaihto meni tosi sujuvasti. Myös matka oli mennyt hyvin ja ainakin kuulosti siltä, että tästä jäi Samulille hyvä mieli, ens vuonna sitten uudestaan. 

Me lähdettiin Brunon kanssa matkaan toisina ja kyllä omasta etenemisestä huomasi, että ei oo itse tullut potkuteltua ollenkaan. Koira kuunteli tosi hyvin, vaikka itse meinasin sekoittaa matkalla suunnatkin. Yhtään ei saatu edeltävää kiinni, mutta ei annettu myöskään seuraavan ottaa meitä kiinni. Viimeisenä matkaan lähetettiin Tanja ja Bambi. Meidän lopputulos oli sija 6 ja kaikki tekivät radalla parhaansa. Ja päästiin meidän yhteiseen tavoitteeseen, eli ei oltu viimeisiä. Sovittiin myös, että ens vuonna mennään tietenkin kovempaa, pitää ehkä itsekkin vähän treenata kickbikellä sitä varten.

Antoisa viikonloppu ja en voisi olla iloisempi siitä, että selvitin 5km radan koiran kanssa ehjänä!! Silti olen tottunut aina olemaan kärkikahinoissa, joten onhan se ikävää nähdä miten pitkä matka sinne on.Nämä oli mun ensimmäiset koirajuoksun SM-kisat ilman mitalia... Toki viimeksi kun kisasin, olin vielä junnuissa, mutta me juostiin siellä aikuisten vauhteja, joten nyt on tultu siitä tosi paljon takapakkia. Samalla tässä pitäisi henkisesti valmistautua koirapyöräilemään samalla tuloksella, eli tosi kaukana kärjestä. Se on itselle ehkä vielä vaikeempaa, koska se on viimeisimpänä ollut se mun päälaji, mutta nyt ei oo sitäkään varten ollenkaan treeniä alla. Nyt oon kuitenkin ihan todella iloinen siitä, että mun kroppa kesti koko viikonlopun ja ens viikolla pääsen salille (jos jalat tästä vetreytyy sen verran, että pääsisi edes kyykkyyn ilman tukea). 

Mun seuraavana tavoitteena on nyt tukea Samulia treenaamisessa ja omiin tavoitteisiin pääsemisessä. Kyllä mä itsekin vielä joku päivä alan kisaamaan tavoitteellisemmin, mutta yksi asia kerrallaan. Kaikista tärkeimpänä meillä on nyt kouluttaa Bellasta pätevä tyttö, että se pääsee Samulin kisakaveriksi. Neidin koulutus sujuu onneksi jo hyvin. Bella pääsi lauantaina juosksemaan ensimmäisen kerran niin, että perässä juoksija oli narun päässä. Ensimmäisellä vedolla neiti vähän ihmetteli, että miksi sä siellä kiinni oot, mutta sen jälkeen juoksi tosi reippaasti palkalle. Iskä oli keskellä vetoa kuvaamassa, eli myös ohitusten opettamisen ensimmäinen vaihe on jo hoidettu, seuraavaksi harjoitellaan liikkuvalla ohitettavalla.

Nyt meidän porukka kiittääja kuittaa, vaikka reissu ei ole vielä ohi, ajomatkaa kun on jäljellä n. 500km.

Jonnan kuulumiset

Olin aloittanut jo kirjottamaan pitkää postausta siitä, miksi en enää kisaa ja olin kauan tauolla treeneistäkin. Lyhyesti sanottuna, niin karulta kuin se kuulostaakin, mun mielenkiinto kisaamiseen ja treenaamiseen meni Ponin kuollessa pari vuotta sitten ja Simpsonin mukana hautasinkin kaiken halun enää harrastaa valjakkourheilua. 

Pidempi versio on se, että Simpson oli mulle sellanen kerran elämässä koira. Sellanen, jota en oikeesti usko tulevan enää toista, vaikka kuinka rakkaita nuo meidän kaikki karvakuonot onkin. Simpsonin jälkeen olin aika syvässä kuopassa yli kuukauden. Lukittauduin kotiin, en nähnyt kavereita ollenkaan enkä perhettäkään ihan hirveesti. En pystynyt nukkumaan ja jos satuin nukahtamaan näin vaan painajaisia, jotka oli pahimmillaan sellaisia, että näin koko Ponin kuoleman uudelleen läpi. Bruno taisi olla mulla kotona ainakin osan tuosta ajasta, mutta siitäkään ei ollut hirveesti apua.

Kuukauden jälkeen sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lähdettyä kotoa ja mun rakas pikkusisko kävi siivoomassa sen mun läävän sillä aikaa, koska en ollut siivonnutkaan koko aikana. Pikkuhiljaa aloin yrittämään elämän jatkamista ja päätin myös kisata sen kauden Brunon kanssa. Jos jotain voisin tehdä uudestaan, niin sen kauden oisin jättänyt välistä.

Suoraan sanottuna pilasin mun ja Brunon välit lähtemällä sen kanssa väkisin kisaamaan ja oletin samaa suoritusta, kuin Simpsonilta. Bruno oli vielä tosi nuori ja sillä oli vähän kokemusta, joten sellasen paineen alla sen suoritukset vaan huonontui. Ponin kanssa olin oppinut nollaamaan kaikki tunteet, koska se oli niin herkkä. Brunon kanssa en pystynyt nollaamaan mitään, kisasuorituksissa ainut keino oli vaihtaa surun tunne vihaksi, etten itkenyt koko matkaa. Maalissa ne tunteet purkautui koiraa ja itseäni kohtaan, itkin kisapaikoilla ja en saanut mitään tunteita käsiteltyä enkä oikeen puhuttua. Mä olin ihan vähällä pilata koko koiran, mutta kauden loppuun sain kerättyä itteni ja me tehtiin yksi hyvä kisasuoritus, mutta Bruno ei vaan toiminut mun kanssa enää ja vika oli todellakin mun päässä narua. 

Tämän jälkeen koitin talven treenata väkisin pyöräilyä yksin, mutta ei vaan sujunut. Muistan vieläkin sen päivän, kun raahauduin itku kurkussa mun vanhemmille tekemään päivän treeniä ja aloin itkien selittämään äidille, etten ihan oikeesti jaksa enää. Äiti sanoi, että jos en ihan oikeesti haluu ni ei mun oo pakko. Sit päätin, että haluun keskittyä hetken itseeni. Olin just alkanu opiskelemaan ja innostunut salilla käymisestä, joten aloin keskittymään siihen.

Sitä ei kuitenkaan jatkunut kuin puolisen vuotta ja sinä aikana tapasin Samulin, mun nykyisen avopuolison. Samuli innostui koirajuoksusta (erityisesti Brunon kanssa) jo ensimmäisistä treeneistä lähtien, joihin hän kyllä lähti mukaan hieman vastahakoisesti. Sitä mukaan myös mä ajauduin takaisin koiratreenien pariin ja aloin taas muistamaan miten kivaa koirien kanssa on touhuta ilman mitään paineita ja tavoitteita. Kävin viime syksynä juoksemassa Rallin kanssa yhden harrastesarjankin samalla, kun Samuli juoksi Brunon kanssa ensimmäisen kisansa.

Viime keväänä ja kesänä Samuli alkoi pikkuhiljaa treenata SM-kisoja varten mun valmentamana. Päätin hilata myös itseni kokeilemaan lyhyelle lenkille ja huomasin juoksemisen olevankin ihan kivaa aika monen vuoden tauon jälkeen. Viimeisenähän mä lopetin pyöräilyn, juoksu puolestaan jäi pois 2017 aika pahasti vaivaavan olkapään takia, sen kipuilu on jatkunut ihan tähän vuoteenkin asti, mutta sali on nyt auttanut siihen paljon. No, aika tasan kaksi kuukautta sitten soitin sen mun ensimmäisen juoksulenkin jälkeen iskälle, että saa kaheksan viikkoa aikaa valmentaa mua ja mä teen mitä hän käskee. Iskä on koko mun elämän seurannut mun treenejä ja tehnyt niitä mukana, joten en usko, että ketään muu tietää paremmin, mitä mun kannattaisi tehdä. En oo kuitenkaan ikinä suostunut kuuntelemaan iskää, mutta nyt päätin, että katsotaan tä pari kuukautta mitä käy. 

Ekat viikot tuntui ihan tosi vaikeilta ja iskä sai jonkun verran sanomistakin mun treeneistä, vaikka olin päättänyt että tottelisin vaan enkä kiukuttelisi treeneistä. Kolme kuukautta sitten en ois kuitenkaan osannut edes haaveilla, että jaksaisin juosta edes viittä kilometriä, saatikka että pystyisin siihen ilman hirveetä kipua olkapäässä. Ekalla iskän valmentamalla viikolla juoksin 8km lenkin, jonka aloin tekemään joka viikko. Toisella viikolla pystyin jo koirajuoksemaan ja kuukauden jälkeen juoksin 15km lenkin (ja vielä ihan helposti). Nyt istun autossa matkalla Ouluun juoksemaan Keesin kanssa 5km SM-kisan tietäen, että me todellakin päästään maaliin asti. Silti mulla ei kyllä oo mitään muuta tavoitetta, kuin nimenomaan päästä maaliin ja olla iloinen, että pääsin näin pitkälle näin lyhyessä ajassa. Odotan myös tosi innolla seuraavaa viikkoa, kun pääsen takaisin kiinni salitreeneihin, mutta nyt juokseminen jää kyllä osaksi mun treenejä.

Mitäs muuta? 

Viime keväänä meille muutti pienen pieni greysteri Bella. Nyt hän on jo aika iso tyttö, melkein Keesin kokoinen ja toivottavasti kasvaa vielä edes vähän isommaksi. Bella tuli meille aika yhtäkkiä ilman kovaa suunnittelua. Mä olin kovasti puhunut, että voitaisiin ottaa joku aikuinen kodinvaihtaja, jos sellainen löytyy. Ja pentu voisi tulla sit puolentoista vuoden päästä, kun mä oon valmistunut ja oon jo töissä. Laitoin Jenni Kreiville viestiä, että sanoo jos löytyy joku aikuinen koira. Parin päivän päästä tuli viestiä, että pystyttäisiinkö elämään pennun kanssa. Katottiin kuvia pentueesta ja vapaista pennuista ja aateltiin, että ehkä nyt ois sittenkin hyvä aika, kun mä olin kuitenkin puolet kesästä kotona ja Bella näytti ihan tosi söpöltä ja vaikutti siltä, että tulee juoksemaan kovaa.

Bella muutti meille kesän alussa ja pyöräytti meidän arjen ihan ympäri. Neiti oli ja on vieläkin aika vauhdikas ja nyt ei tee kyllä ihan hetkeen mieli uutta pentua. Nyt Bella alkaa olla kuitenkin sen verran kasvanut, että osaa jo rauhottuakkin ja olla aika ihana. Ison osan ajasta hän on viel riiviö, mutta todella söpö sellainen. Neiti on sopeutunut laumaankin hyvin ja pääsee viikottain leikkimään Keesin ja Brunon kanssa, koska energiaa hänellä riittää vaikka muille jakaa. 

Bellasta on tarkoitus tulla Samulille ihan oma kisakoira, joka toki koulutetaan yhdessä. Mulla olisi toiveena aloittaa Bellan kanssa joku ihan muu harrastus lisäksi, mutta en oo vielä keksinyt mikä se olisi. Rallytoko tai agility voisi olla mielenkiintoinen, mutta meidän täytyy ehkä ensin löytää tiemme jollekkin tottiskurssille. 

Minä ja mun vanhemmat ollaan aina sanottu, että valjakkourheilu on meille elämäntapa, mutta silti sillon pari vuotta sitten ajattelin, että harrastus se vaan on ja kyllä senkin voi vaan lopettaa. Nyt kun mun elämä pyörii taas sen ympärillä, voin ehkä todeta, että kyllä se vaan on elämäntapa. Eikä mua yhtään harmita, että palasin takaisin sen pariin. Musta oli ihanaa löytää taas se ilo koirien kanssa yhdessä tekemisestä ja opin pikkuhiljaa nauttimaan koko lajista ihan uudella tavalla. Iloitsemaan hyvistä treeneistä ja vaan nauttimaan siitä, miten hauskaa on ajaa pyörällä tai juosta koiran perässä. Nyt pääsen myös kouluttamaan Bellasta vetokoiraa ja sillä ainakin vaikuttaa olevan päätä juosta vaikka kuuhun. Mä oon aina ollut se joka kisaa ja jolle koirat treenataan, joten nyt on ihan kivaa vaihtelua treenata muiden kisoja varten ja vain omaksi iloksi, niin ei tarvitse ottaa kaikkea niin tosissaan ja voi vaan pitää hauskaa. 

Pakko lisätä vielä tähän loppuun, että en onneksi onnistunut pilaamaan mun ja Brunon yhteistyötä lopullisesti, koska nykyään hänen kanssa on ilo treenata. Brunosta on tullut paljon varmempi menijä ja toimii tosi hyvin sekä treeneissä, että kisoissa, vaikka niihin me ei olla ainakaan tähän hätään menossa. Tällä kaudella kisaan vaan nämä koirajuoksun SM-kisat, että Keesi pääsee starttaamaan ja sama homma varmaan Jämin syyskisoissa ja koirapyöräilyn SM-kisoissa, me kisataan kaikki ilman paineita ja tavotteita.

Footbike world championships, 15-17.7.2022

Ihan alkuun todettakoon että aina kaikki ei mene niinkuin on suunnitellut ja ajatellut… Näitä kisoja olin odottanut jo kauan, koska väliin tuli korona, joka siirsi kisoja kahdella vuodella eteenpäin. Näihin kisoihin minun oli tarkoitus valmistautua hyvin ja lähteä tavoittelemaan sitä kirkkainta mitalia. Radoilla joilla pääsisin kisaamaan vahvuusalueillani, ylä-ja alamäissä. Mutta matkaan tuli mutkia. Minulla on vuosia ollut aika ajoin selkäongelmia, mutta harvakseltaan ja nopeasti ohi meneviä. Nyt ongelmat alkoivat tammikuun alussa, kun selkään tuli niin lamauttavaa kipua, että en päässyt lattialta ylös omin voimin. Selän kuntouttaminen ei ollut ihan helppoa, kun kaikki tiet olivat peilijäässä ja muuta ei oikein pystynyt tekemään, kuin köpöttelemään pikkuhiljaa sauvojen kanssa. Parin viikon köpöttelyn jälkeen kiipesin sisällä pyörän päälle ja toipuminen alkoi paremmin. Tähän vielä päälle mahatauti ja kunnon treenien pariin pääsin vasta helmikuun lopulla.

Vajaa kolme kuukautta meni kivasti; Sain tehtyä ihan hyviä treenejä ja kunto oli nousussa. Toukokuun puolessa välissä alkoi kuitenkin uusi alamäki, kun selkävaivat palasivat. Tällä kertaa vaiva oli erilaista kuin aiemmin. Liikkuminen ja makaaminen oli tuskaa, ainut mikä tuntui hyvältä oli istuminen. Vasen jalka oli tunnottoman oloinen ja takareiteen tuli lamauttavaa kipua lyhyestäkin kävelystä. Hammasta purren yritin liikkua ja löytää sellaista liikettä, jota pystyisin tekemään. Vesijuoksu oli ok, mutta sen jälkeen pystyin hädintuskin kävelemään altaalta pois. Kävelemään pystyin todella hitaasti ja silti oli pysähdyttävä vähän väliä kyykistymään, jotta takareiden kipu helpotti. Paras oli kuntopyörä, jossa istuttiin kuin tuolissa ja sitähän sitten pyörittelin kyllästymiseen asti.

Tunteet pyörivät kuin vuoristoradalla ja MM-kisahaaveista oli todella vaikea päästää irti. Monet kiukut tuli kiukuteltua ja itkut itkettyä, toivoa ja epätoivoa. Iloitsin, kun muut pääsivät treenaamaan ja samalla itkin harmista, kun itse en pystynyt tekemään ”mitään”. Fysioterauppettini avulla ja sitkeällä kuntoutuksella kuitenkin rämmin eteenpäin ja yritin kokoajan pitää yllä edes pientä toivonkipinää kisoihin lähtemisestä. Päätin kuitenkin, että jokatapauksessa en osallistu sprinttiin. Tämä siksi, että sprinttipäivät ovat pitkiä, lähdöt ovat kropalle nopeita ja repiviä ja niitä on monta. Lisäksi en ollut uskaltanut juosta yhtään ja siksi lämmittely oli hankalaa. Tämä toi haasteita sprinttiin, koska olisi pitänyt lämmitellä monta kertaa. Vielä reilu viikko ennen kisoja sanoin, että pakataan kickari mukaan vaikka osallistuminen näyttää huonolta ja sekavin tuntein pakkasin muutkin kisavarusteet mukaan. Torstaina painoin kisahatun päähän ja mieleen alkoi tulla tuttuja kisafiiliksiä, jännitystä, odotusta ja innostusta. Tällä kertaa myös oudompia tunteita, kuten pelkoa ja pettymystä. PERJANTAI

Sprinttipäivä… Kuten jo totesin, itse en ollut menossa lähtöviivalle, joten tehtäväni oli toimia varikkotyttönä ja olla Juhan apuna. Sprintti potkittiin urheilukentän tartaanilla ja matkana oli yksi kierros eli 400m. Päivä aloitettiin aika-ajoilla, jossa kaikki potkivat yksitellen ja aikojen perusteella kisaajat jaetaan välierien ryhmiin. Erissä potkitaan 3-4 urheilijaa kerrallaan ja aina parhaat kustakin erästä pääsevät jatkoon. Juha potki hyvän ajan, ollen omassa ikäryhmässään neljänneksi nopein. Välierissä oli vain kolme osallistujaa kussakin ryhmässä, joten vain yksi pääsi suoraan jatkoon. Juha jäi toiseksi ja alkoi pitkä ja piinallinen odotus siitä, riittääkö aika semifinaaleihin. Ja riittihän se, joten jännitys jatkui… Semifinaali meni hienosti ja Juha oli oman eränsä ensimmäinen, tiukassa kisassa. Paikka finaaliin oli siis saavutettu. Finaalissa siis starttasi neljä parasta ja kisa oli todella jännittävä. Juha laittoi kaiken peliin ja tuli upeasti maaliin toisena. IHAN MIELETÖNTÄ! JUHALLE MM-HOPEAA!!!!! Olin niin ylpeä ja onnellinen Juhan puolesta, että sitä on vaikea pukea sanoiksi, eikä kyyneleiltä vältytty. Totuuden nimissä on kuitenkin kerrottava, että päivä ei ollut allekirjoittaneelle ihan helppo. Oli tosi vaikeaa katsoa varsinkin oman sarjan kisaa ja miettiä että ”tuolla mun kuuluisi olla jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan”. LAUANTAI

Criterium potkittiin asfaltilla. Naisille oli luvassa 4 kierrosta, yhteensä 9.8km. Miehillä matka oli 5 kierrosta, eli 12.25km. Rata oli melko haastava, siinä oli paljon ylä-ja alamäkiä sekä tiukkoja mutkia. Pahin kohta oli radan puolivälissä, jossa piti ison laskun päätteeksi tehdä U-käännös ja jatkaa matkaa takaisin ylämäkeen. Jännitystä kisa-aamun lisäsi säätiedote, joka lupasi sadekuuroja. Vesisateen liukastama tie toisi vaikeaan rataan vielä lisää haastetta. Naisten kisa: Olen aina ollut todella kova jännittämään kisoissa mutta nyt jännitys oli aivan jäätävää. En ole koskaan ennen pelännyt lähteä kisaamaan, mutta tällä kertaa pelko oli vahvasti läsnä. Pelotti rata ja ettei vain sattuisi mitään. Ennenkaikkea pelkäsin oloa kisan jälkeen, entä jos selkäkipu palaa? Koko kisan ajan tekeminen oli jotenkin jäykkää ja jännittävää. Ylämäissä en uskaltanut antaa ihan kaikkeani ja varmistelin aivan liikaa sekä laskuissa, että mutkissa. Tilannetta ei yhtään helpottanut, kun jo toisella kierroksella kilpasisko kaatui sadekuuron liukastamassa U-käännöksessä eteeni. Kaikesta huolimatta sijoituin omassa ikäsarjassani neljänneksi, eivätkä mitallitkaan karanneet kovin kauas. Olin oikein tyytyväinen sijoitukseen ja onnellinen, että ylipäätään pystyin osallistumaan. Ja mikä parasta, selkä ei tuntunut ottavan nokkiinsa, joten ajatuksissa oli toivoa seuraavan päivän kisasta. Miesten kisa: Miesten kisa päästiin onneksi potkimaan kuivassa kelissä. Juha teki erittäin hyvän suorituksen ja ylsi sijalle 5, omassa ikäluokassaan. SUNNUNTAI

Pitkän matkan kisa potkittiin myös asfaltilla, mutta reitti oli eri, kuin criteriumissa. Tälläkin radalla oli haastavia mutkia, mutta ei niin pahoja, kuin lauantaina. Hengästyttäviä mäkiä ja nopeita laskuja ei tältäkään reitiltä puuttunut… Naisten matkana oli 5 kierrosta eli 27.75km ja miesten matkana oli 7 kierrosta eli 38.85km. Naisten kisa: Pääpäivä, johon oli ladattu hurjasti odotuksia ja toiveita. Selkä oli onneksi kunnossa lauantain kisan jäljiltä ja pystyin lähtemään kisaan hyvillä mielin. Tottakai jännitin hulluna kuten aina, mutta pelko, jota eilen tunsin oli poissa. Tiesin, että kirkkaimpiin mitaleihin minulla ei ole toiveita, mutta salaa haaveilin, että pystyisin kamppailemaan pronssista. Päätin siis heti, että yritän pysyä mahdollisimman pitkään porukassa, joka taistelee pronssista. Porukka oli melko tasainen ylämäissä ja tasaisella, alamäissä olisin ollut selkeästi nopeampi. Peesaaminen on ollut minulle aina vaikeaa, mutta yritin säästellä itseäni ja ottaa peesistä hyötyä parilla ekalla kierroksella. Kolmannen kierroksen loppupuolella päätin yrittää irtiottoa ja keskittyä omaan tekemiseeni. Uskoin että olen ylämäissäkin vahvempi, kun keskityn vain omaan suoritukseeni. Neljännen kierroksen potkin melkein yksin ja ehkä hieman turhan kovaa, koska viimeiselle kierrokselle lähtiessäni olin todella väsynyt. Tajusin kuitenkin, että olen viimeisellä kierroksella ja kiinni kolmossijassa, eikä aivan takana näy uhkaajia. Suomalaisella sisulla potkin viimeisen kierroksen eivätkä takanaolleet saavuttaneet minua. Maaliviivan lähestyessä tunteet tulivat pintaan ja saavuin ruutulipulle kyynelten valuessa, ilosta itkien. Vielä maalissa olo oli epätodellinen enkä oikein uskonut asiaa todeksi: ”Olinko oikeasti kolmas”? En uskaltanut kunnolla sanoa asiaa ääneen, ennekuin näkisin sen omin silmin tulospalvelusta. Mutta totta se oli! Kaikkien vaikeuksien jälkeen oli saavuttanut… MM-PRONSSIA!!! Olin aivan mielettömän onnellinen! Pronssimitali oli minulle kuin kultaa kaiken jälkeen. Miehet: Juuri ennen miesten kisan alkua alkoi tosi kova sadekuuro ja myrskyinen tuuli joten kisan alkua siirrettiin vähän. Suurin myräkkä meni ohi mutta silti iso osa kisasta potkittiin sateessa. Juha jatkoi vahvaa tekemistään ja ylsi sijalle 6. KIITOS! *Rakkaalle perheelleni kuuluu iso kiitos kaikesta tuesta ja jaksamisesta tämän vaikean kauden aikana!! Anteeksi kaikki kiukuttelut! *Tuire… ilman sua en varmaan olisi edes mennyt viivalle. Kiitos kun olet ollut mun tukena. *Kiitos myös muille ystäville jotka ootte ollut tukena!