Koirajuoksun SM-kisat

Täällä kirjoittelee taas Jonna, nyt matkalla Oulusta kohti kotia. Viikonloppuna kisattiin koirajuoksun ja yhden koiran kärryluokan SM-kisat. Meidän teamista oli tarkoitus lähteä reissuun vaan mä ja Samuli, sekä meidän greysterit (kaikki kolme, Bella oli mukana harjoittelemassa kisapaikalla hengailua). Miesten koirajuoksusta puuttui kuitenkin SM-arvoa varten viides kilpailija, joten iskä lähti mukaan. Auto pakattiin torstaina ja perjantaina iskän päästyä töistä lähdettiin ajamaan kohti Oulua. Perillä oltiin vasta pe-la yöllä, joten ihan liian pitkiä yöunia ei siihen kohtaan saatu, kun aamulla piti herätä ajoissa juottamaan koiria. 

Lauantaina me kaikki kolme startattiin 5km todella mutkikkaalle ja mäkiselle reitille. Itse juoksin Keesin kanssa, Samuli Brunon kanssa ja iskä sai juosta Ritva Saarelman Loppi-greysterin kanssa (kiitos paljon lainasta!).

Mun ja Keesin juoksu lähti ihan hyvin, ainakin ensimmäinen kilometri. Sen jälkeen mulla alkoi pistämään oikealta puolelta kylkiluiden kohdalta niin paljon, että luulin jo joutuvani vaihtamaan kävelyksi. Se meni kuitenkin kolmannen kilometrin aikana ohi ja päästiin jatkamaan matkaa niin normaalilla olotilalla, kuin 3km koirajuoksun jälkeen vaan voi olla. Keesillä oli koko matka hieman ongelmia ohituksissa (matkalla oli siis pari kohtaa joissa juostiin vastakkain edellä tai takana tulevan koirakon kanssa) ja neiti jarrutteli kaikkien kohdalla. Sain olla aika tarkkana myös metsään lähtevien pienien polkujen kanssa, koska Keesi meinasi muutaman kohdalla, että tuolla vois olla kivempi juosta, totteli silti nätisti kun käskin jatkamaan suoraan. Loppumatkasta Keesi meinasi myös ylämäissä, että "jos sä et ton kovempaa juokse niin en juokse mäkään". 

Pahin meidän ongelmista oli ehkä se, että Keesi on tottunut juoksemaan iskän kanssa, joka on perässä aika hiljaa ja välillä vaan kertoo käskyt tasaisella äänellä. Jos ketään on joskus kuullut, kun mä juoksen, niin se ei kuulosta kovin terveeltä. Mulla alkaa tosi usein hengitys vinkumaan, mutta meidän koiria ei oo se ikinä haitannut, ne on vaan jatkanut matkaa. Keesi kuitenkin oli asiasta vähän hämillään, kun ei ollut siihen tottunut. Lopussa alkoi olla ilmassa pientä epätoivoa, kun juostiin ylämäkiin varmaan kävelyvauhtiakin hitaampaa ja mun itkuiset "ylös" ja "veto" käskyt meni perille entistä huonommin.

Me kuitenkin päästiin molempiin tavoitteisiin. Päästiin maaliin ja vielä ehjinä, sekä ei oltu viimeisiä, vaikka kärkeen olikin ihan tosi pitkä matka.

Iskän kertomaa:

Lähdetäään vaikka siitä, että mun piti nukkua vielä lauantaiaamuna omassa sängyssä. Mulle napsahti kuitenkin täydennysmiehen homma ja koska omat koirat oli jo ilmoitettu kisaan, mulle piti löytää lainakoira. Sain juostavaksi Lopin, jonka kanssa en ollut koskaan juossut. Me ehdittiin tutustua vain puolen tunnin kävelylenkin ajan ennen kisaa. 

Lähdöstä päästiin hyvin liikenteeseen ja ensimmäinen kilometri kulki hyvin. Koira oli aika herkkä häiriölle ja kun radalla alkoi näkymään ihmisiä, se toi hieman haastetta. Lisäksi vaikeuksia aiheutti suunnat, joita Loppi ei vielä osannut hyvin. 

Rata oli pitkine alamäkiosuuksineen ja vastaavien nousujen kanssa haastava. Oli siis kaikin puolin haastava rata. Lopputulos ei ihan tyydyttänyt itseä, mutta se oli tulos sen päivän kunnosta ja yhteistyöstä koiran kanssa. Silti isot kiitokset koiran lainasta! Kyllä siitä vielä hyvä vetokoira tulee, kun sen kanssa tehdään paljon töitä. Paketti on loistava, pikkuhiljaa vain lisää kokemusta ja Lopista tulee hyvä kisakoira.

Olisin myös kaivannut toista kisapäivää, koska yksi päivä on niin nopeasti ohi, eikä jätä yhtään varaa kiriä toisena päivänä. Olisin voinut myös ottaa pienen ikätasotuksen ja lähteä matkaan vaikka muutaman minuutin ennen noita nuoria juoksijoita. ;D

Mielestäni nyt pitäisi alkaa keksimään keinoja, miten viivalle saisi lisää porukkaa. Aikaisempina vuosina osallistujia on kuitenkin riittänyt, mutta nyt laji alkaa kuihtumaan. Viron kisoja kiertäneenä ainakin itse lähdetään mieluummin sinne, koska mm. kisapaikkojen tunnelma on niin erilainen. Tällä hetkellä meidän on myös halvempaa mennä lautalla yli ja ajaa siellä kisapaikalle, kuin ajella toiselle puolelle suomea yhden startin takia.

Samulin kertomaa:

Aloitetaan siitä, että kisaan valmistautuessa kävi pieni vahinko, kun Bruno kävi vähän tutkailemassa parkkipaikan tunnelmaa. Aitaus oli vähän huonosti kiinni ja Bruno pääsi luikahtamaan tolpan ja auton välistä ulos. Pian olikin jo startin aika, mihin meillä tuli pieni hoppu, mutta ehdittiin onneksi viivalle ajoissa. 

Radassa oli omat haasteensa sekä koiralle, että juoksijalle. Alkuosa oli helppo, mutta loppu oli ylä- ja alamäkineen sitäkin haastavampi. Suorituksesta sanotaan vaan, että ei ollut Brunon paras päivä. Meidät ohitettiin kisan aikana kerran ja se sujui hyvin. Ohitus ei tietenkään ollut toivottu, mutta Bruno sai ohituksesta onneksi hieman energiaa. Lopputulos ei ollut sellainen, mitä toivottiin ja se jäi hieman hampaankoloon. Kokemuksena kisa oli kuitenkin aivan mahtava, vaikka olikin raskas reissu sekä itselle, että koiralle.

Sunnuntaina meillä oli vuorossa enää viesti, johon osallistuttiin Samulin ja Tanjan kanssa. Tarkoituksena oli, että Samuli menee Brunon kanssa yhteislähtöön ja mä meen Keesin kanssa. Kun sovittiin Tanjan kanssa meidän osuuksista ja olin menossa ilmoittamaan meidän joukkueen, iskä ehdotti, että jos vaihdettaisiinkin Samulin kanssa koirat päittäin. Kummallakaan ei ollut mikään puhdas suoritus sillä radalla alla, niin molemmat saisivat aloittaa ns. puhtaalta pöydältä eri koiran kanssa. Lisäksi Bruno on kickariin paljon vahvempi ja Keesi olisi helpommin hallittavissa yhteislähdössä. Päätettiin, että eipä meillä mitään menetettävääkään ole, joten vaihdettiin koirat. Meidän kokoonpano oli siis juoksussa Samuli ja Keesi, kickarissa minä ja Bruno, pyörässä Tanja ja Bambi (joka on siis Brunon sisko). 

Iskä vei mun kickarin etukäteen lähtöä kohti, joten me saatiin Brunon kanssa käppäillä suoraan vaihtoalueelle. Me ehdittiin just nähdä sivusta lähtökin ja Samuli pärjäsi siellä Keesin kanssa tosi hyvin. Sitten vaan jännitettiin, että milloin ne tulee sieltä ja on meidän vuoro päästä radalle. Kaksikko selvitti reitin viidensinä ja vaihto meni tosi sujuvasti. Myös matka oli mennyt hyvin ja ainakin kuulosti siltä, että tästä jäi Samulille hyvä mieli, ens vuonna sitten uudestaan. 

Me lähdettiin Brunon kanssa matkaan toisina ja kyllä omasta etenemisestä huomasi, että ei oo itse tullut potkuteltua ollenkaan. Koira kuunteli tosi hyvin, vaikka itse meinasin sekoittaa matkalla suunnatkin. Yhtään ei saatu edeltävää kiinni, mutta ei annettu myöskään seuraavan ottaa meitä kiinni. Viimeisenä matkaan lähetettiin Tanja ja Bambi. Meidän lopputulos oli sija 6 ja kaikki tekivät radalla parhaansa. Ja päästiin meidän yhteiseen tavoitteeseen, eli ei oltu viimeisiä. Sovittiin myös, että ens vuonna mennään tietenkin kovempaa, pitää ehkä itsekkin vähän treenata kickbikellä sitä varten.

Antoisa viikonloppu ja en voisi olla iloisempi siitä, että selvitin 5km radan koiran kanssa ehjänä!! Silti olen tottunut aina olemaan kärkikahinoissa, joten onhan se ikävää nähdä miten pitkä matka sinne on.Nämä oli mun ensimmäiset koirajuoksun SM-kisat ilman mitalia... Toki viimeksi kun kisasin, olin vielä junnuissa, mutta me juostiin siellä aikuisten vauhteja, joten nyt on tultu siitä tosi paljon takapakkia. Samalla tässä pitäisi henkisesti valmistautua koirapyöräilemään samalla tuloksella, eli tosi kaukana kärjestä. Se on itselle ehkä vielä vaikeempaa, koska se on viimeisimpänä ollut se mun päälaji, mutta nyt ei oo sitäkään varten ollenkaan treeniä alla. Nyt oon kuitenkin ihan todella iloinen siitä, että mun kroppa kesti koko viikonlopun ja ens viikolla pääsen salille (jos jalat tästä vetreytyy sen verran, että pääsisi edes kyykkyyn ilman tukea). 

Mun seuraavana tavoitteena on nyt tukea Samulia treenaamisessa ja omiin tavoitteisiin pääsemisessä. Kyllä mä itsekin vielä joku päivä alan kisaamaan tavoitteellisemmin, mutta yksi asia kerrallaan. Kaikista tärkeimpänä meillä on nyt kouluttaa Bellasta pätevä tyttö, että se pääsee Samulin kisakaveriksi. Neidin koulutus sujuu onneksi jo hyvin. Bella pääsi lauantaina juosksemaan ensimmäisen kerran niin, että perässä juoksija oli narun päässä. Ensimmäisellä vedolla neiti vähän ihmetteli, että miksi sä siellä kiinni oot, mutta sen jälkeen juoksi tosi reippaasti palkalle. Iskä oli keskellä vetoa kuvaamassa, eli myös ohitusten opettamisen ensimmäinen vaihe on jo hoidettu, seuraavaksi harjoitellaan liikkuvalla ohitettavalla.

Nyt meidän porukka kiittääja kuittaa, vaikka reissu ei ole vielä ohi, ajomatkaa kun on jäljellä n. 500km.

Jonnan kuulumiset

Olin aloittanut jo kirjottamaan pitkää postausta siitä, miksi en enää kisaa ja olin kauan tauolla treeneistäkin. Lyhyesti sanottuna, niin karulta kuin se kuulostaakin, mun mielenkiinto kisaamiseen ja treenaamiseen meni Ponin kuollessa pari vuotta sitten ja Simpsonin mukana hautasinkin kaiken halun enää harrastaa valjakkourheilua. 

Pidempi versio on se, että Simpson oli mulle sellanen kerran elämässä koira. Sellanen, jota en oikeesti usko tulevan enää toista, vaikka kuinka rakkaita nuo meidän kaikki karvakuonot onkin. Simpsonin jälkeen olin aika syvässä kuopassa yli kuukauden. Lukittauduin kotiin, en nähnyt kavereita ollenkaan enkä perhettäkään ihan hirveesti. En pystynyt nukkumaan ja jos satuin nukahtamaan näin vaan painajaisia, jotka oli pahimmillaan sellaisia, että näin koko Ponin kuoleman uudelleen läpi. Bruno taisi olla mulla kotona ainakin osan tuosta ajasta, mutta siitäkään ei ollut hirveesti apua.

Kuukauden jälkeen sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lähdettyä kotoa ja mun rakas pikkusisko kävi siivoomassa sen mun läävän sillä aikaa, koska en ollut siivonnutkaan koko aikana. Pikkuhiljaa aloin yrittämään elämän jatkamista ja päätin myös kisata sen kauden Brunon kanssa. Jos jotain voisin tehdä uudestaan, niin sen kauden oisin jättänyt välistä.

Suoraan sanottuna pilasin mun ja Brunon välit lähtemällä sen kanssa väkisin kisaamaan ja oletin samaa suoritusta, kuin Simpsonilta. Bruno oli vielä tosi nuori ja sillä oli vähän kokemusta, joten sellasen paineen alla sen suoritukset vaan huonontui. Ponin kanssa olin oppinut nollaamaan kaikki tunteet, koska se oli niin herkkä. Brunon kanssa en pystynyt nollaamaan mitään, kisasuorituksissa ainut keino oli vaihtaa surun tunne vihaksi, etten itkenyt koko matkaa. Maalissa ne tunteet purkautui koiraa ja itseäni kohtaan, itkin kisapaikoilla ja en saanut mitään tunteita käsiteltyä enkä oikeen puhuttua. Mä olin ihan vähällä pilata koko koiran, mutta kauden loppuun sain kerättyä itteni ja me tehtiin yksi hyvä kisasuoritus, mutta Bruno ei vaan toiminut mun kanssa enää ja vika oli todellakin mun päässä narua. 

Tämän jälkeen koitin talven treenata väkisin pyöräilyä yksin, mutta ei vaan sujunut. Muistan vieläkin sen päivän, kun raahauduin itku kurkussa mun vanhemmille tekemään päivän treeniä ja aloin itkien selittämään äidille, etten ihan oikeesti jaksa enää. Äiti sanoi, että jos en ihan oikeesti haluu ni ei mun oo pakko. Sit päätin, että haluun keskittyä hetken itseeni. Olin just alkanu opiskelemaan ja innostunut salilla käymisestä, joten aloin keskittymään siihen.

Sitä ei kuitenkaan jatkunut kuin puolisen vuotta ja sinä aikana tapasin Samulin, mun nykyisen avopuolison. Samuli innostui koirajuoksusta (erityisesti Brunon kanssa) jo ensimmäisistä treeneistä lähtien, joihin hän kyllä lähti mukaan hieman vastahakoisesti. Sitä mukaan myös mä ajauduin takaisin koiratreenien pariin ja aloin taas muistamaan miten kivaa koirien kanssa on touhuta ilman mitään paineita ja tavoitteita. Kävin viime syksynä juoksemassa Rallin kanssa yhden harrastesarjankin samalla, kun Samuli juoksi Brunon kanssa ensimmäisen kisansa.

Viime keväänä ja kesänä Samuli alkoi pikkuhiljaa treenata SM-kisoja varten mun valmentamana. Päätin hilata myös itseni kokeilemaan lyhyelle lenkille ja huomasin juoksemisen olevankin ihan kivaa aika monen vuoden tauon jälkeen. Viimeisenähän mä lopetin pyöräilyn, juoksu puolestaan jäi pois 2017 aika pahasti vaivaavan olkapään takia, sen kipuilu on jatkunut ihan tähän vuoteenkin asti, mutta sali on nyt auttanut siihen paljon. No, aika tasan kaksi kuukautta sitten soitin sen mun ensimmäisen juoksulenkin jälkeen iskälle, että saa kaheksan viikkoa aikaa valmentaa mua ja mä teen mitä hän käskee. Iskä on koko mun elämän seurannut mun treenejä ja tehnyt niitä mukana, joten en usko, että ketään muu tietää paremmin, mitä mun kannattaisi tehdä. En oo kuitenkaan ikinä suostunut kuuntelemaan iskää, mutta nyt päätin, että katsotaan tä pari kuukautta mitä käy. 

Ekat viikot tuntui ihan tosi vaikeilta ja iskä sai jonkun verran sanomistakin mun treeneistä, vaikka olin päättänyt että tottelisin vaan enkä kiukuttelisi treeneistä. Kolme kuukautta sitten en ois kuitenkaan osannut edes haaveilla, että jaksaisin juosta edes viittä kilometriä, saatikka että pystyisin siihen ilman hirveetä kipua olkapäässä. Ekalla iskän valmentamalla viikolla juoksin 8km lenkin, jonka aloin tekemään joka viikko. Toisella viikolla pystyin jo koirajuoksemaan ja kuukauden jälkeen juoksin 15km lenkin (ja vielä ihan helposti). Nyt istun autossa matkalla Ouluun juoksemaan Keesin kanssa 5km SM-kisan tietäen, että me todellakin päästään maaliin asti. Silti mulla ei kyllä oo mitään muuta tavoitetta, kuin nimenomaan päästä maaliin ja olla iloinen, että pääsin näin pitkälle näin lyhyessä ajassa. Odotan myös tosi innolla seuraavaa viikkoa, kun pääsen takaisin kiinni salitreeneihin, mutta nyt juokseminen jää kyllä osaksi mun treenejä.

Mitäs muuta? 

Viime keväänä meille muutti pienen pieni greysteri Bella. Nyt hän on jo aika iso tyttö, melkein Keesin kokoinen ja toivottavasti kasvaa vielä edes vähän isommaksi. Bella tuli meille aika yhtäkkiä ilman kovaa suunnittelua. Mä olin kovasti puhunut, että voitaisiin ottaa joku aikuinen kodinvaihtaja, jos sellainen löytyy. Ja pentu voisi tulla sit puolentoista vuoden päästä, kun mä oon valmistunut ja oon jo töissä. Laitoin Jenni Kreiville viestiä, että sanoo jos löytyy joku aikuinen koira. Parin päivän päästä tuli viestiä, että pystyttäisiinkö elämään pennun kanssa. Katottiin kuvia pentueesta ja vapaista pennuista ja aateltiin, että ehkä nyt ois sittenkin hyvä aika, kun mä olin kuitenkin puolet kesästä kotona ja Bella näytti ihan tosi söpöltä ja vaikutti siltä, että tulee juoksemaan kovaa.

Bella muutti meille kesän alussa ja pyöräytti meidän arjen ihan ympäri. Neiti oli ja on vieläkin aika vauhdikas ja nyt ei tee kyllä ihan hetkeen mieli uutta pentua. Nyt Bella alkaa olla kuitenkin sen verran kasvanut, että osaa jo rauhottuakkin ja olla aika ihana. Ison osan ajasta hän on viel riiviö, mutta todella söpö sellainen. Neiti on sopeutunut laumaankin hyvin ja pääsee viikottain leikkimään Keesin ja Brunon kanssa, koska energiaa hänellä riittää vaikka muille jakaa. 

Bellasta on tarkoitus tulla Samulille ihan oma kisakoira, joka toki koulutetaan yhdessä. Mulla olisi toiveena aloittaa Bellan kanssa joku ihan muu harrastus lisäksi, mutta en oo vielä keksinyt mikä se olisi. Rallytoko tai agility voisi olla mielenkiintoinen, mutta meidän täytyy ehkä ensin löytää tiemme jollekkin tottiskurssille. 

Minä ja mun vanhemmat ollaan aina sanottu, että valjakkourheilu on meille elämäntapa, mutta silti sillon pari vuotta sitten ajattelin, että harrastus se vaan on ja kyllä senkin voi vaan lopettaa. Nyt kun mun elämä pyörii taas sen ympärillä, voin ehkä todeta, että kyllä se vaan on elämäntapa. Eikä mua yhtään harmita, että palasin takaisin sen pariin. Musta oli ihanaa löytää taas se ilo koirien kanssa yhdessä tekemisestä ja opin pikkuhiljaa nauttimaan koko lajista ihan uudella tavalla. Iloitsemaan hyvistä treeneistä ja vaan nauttimaan siitä, miten hauskaa on ajaa pyörällä tai juosta koiran perässä. Nyt pääsen myös kouluttamaan Bellasta vetokoiraa ja sillä ainakin vaikuttaa olevan päätä juosta vaikka kuuhun. Mä oon aina ollut se joka kisaa ja jolle koirat treenataan, joten nyt on ihan kivaa vaihtelua treenata muiden kisoja varten ja vain omaksi iloksi, niin ei tarvitse ottaa kaikkea niin tosissaan ja voi vaan pitää hauskaa. 

Pakko lisätä vielä tähän loppuun, että en onneksi onnistunut pilaamaan mun ja Brunon yhteistyötä lopullisesti, koska nykyään hänen kanssa on ilo treenata. Brunosta on tullut paljon varmempi menijä ja toimii tosi hyvin sekä treeneissä, että kisoissa, vaikka niihin me ei olla ainakaan tähän hätään menossa. Tällä kaudella kisaan vaan nämä koirajuoksun SM-kisat, että Keesi pääsee starttaamaan ja sama homma varmaan Jämin syyskisoissa ja koirapyöräilyn SM-kisoissa, me kisataan kaikki ilman paineita ja tavotteita.

Footbike world championships, 15-17.7.2022

Ihan alkuun todettakoon että aina kaikki ei mene niinkuin on suunnitellut ja ajatellut… Näitä kisoja olin odottanut jo kauan, koska väliin tuli korona, joka siirsi kisoja kahdella vuodella eteenpäin. Näihin kisoihin minun oli tarkoitus valmistautua hyvin ja lähteä tavoittelemaan sitä kirkkainta mitalia. Radoilla joilla pääsisin kisaamaan vahvuusalueillani, ylä-ja alamäissä. Mutta matkaan tuli mutkia. Minulla on vuosia ollut aika ajoin selkäongelmia, mutta harvakseltaan ja nopeasti ohi meneviä. Nyt ongelmat alkoivat tammikuun alussa, kun selkään tuli niin lamauttavaa kipua, että en päässyt lattialta ylös omin voimin. Selän kuntouttaminen ei ollut ihan helppoa, kun kaikki tiet olivat peilijäässä ja muuta ei oikein pystynyt tekemään, kuin köpöttelemään pikkuhiljaa sauvojen kanssa. Parin viikon köpöttelyn jälkeen kiipesin sisällä pyörän päälle ja toipuminen alkoi paremmin. Tähän vielä päälle mahatauti ja kunnon treenien pariin pääsin vasta helmikuun lopulla.

Vajaa kolme kuukautta meni kivasti; Sain tehtyä ihan hyviä treenejä ja kunto oli nousussa. Toukokuun puolessa välissä alkoi kuitenkin uusi alamäki, kun selkävaivat palasivat. Tällä kertaa vaiva oli erilaista kuin aiemmin. Liikkuminen ja makaaminen oli tuskaa, ainut mikä tuntui hyvältä oli istuminen. Vasen jalka oli tunnottoman oloinen ja takareiteen tuli lamauttavaa kipua lyhyestäkin kävelystä. Hammasta purren yritin liikkua ja löytää sellaista liikettä, jota pystyisin tekemään. Vesijuoksu oli ok, mutta sen jälkeen pystyin hädintuskin kävelemään altaalta pois. Kävelemään pystyin todella hitaasti ja silti oli pysähdyttävä vähän väliä kyykistymään, jotta takareiden kipu helpotti. Paras oli kuntopyörä, jossa istuttiin kuin tuolissa ja sitähän sitten pyörittelin kyllästymiseen asti.

Tunteet pyörivät kuin vuoristoradalla ja MM-kisahaaveista oli todella vaikea päästää irti. Monet kiukut tuli kiukuteltua ja itkut itkettyä, toivoa ja epätoivoa. Iloitsin, kun muut pääsivät treenaamaan ja samalla itkin harmista, kun itse en pystynyt tekemään ”mitään”. Fysioterauppettini avulla ja sitkeällä kuntoutuksella kuitenkin rämmin eteenpäin ja yritin kokoajan pitää yllä edes pientä toivonkipinää kisoihin lähtemisestä. Päätin kuitenkin, että jokatapauksessa en osallistu sprinttiin. Tämä siksi, että sprinttipäivät ovat pitkiä, lähdöt ovat kropalle nopeita ja repiviä ja niitä on monta. Lisäksi en ollut uskaltanut juosta yhtään ja siksi lämmittely oli hankalaa. Tämä toi haasteita sprinttiin, koska olisi pitänyt lämmitellä monta kertaa. Vielä reilu viikko ennen kisoja sanoin, että pakataan kickari mukaan vaikka osallistuminen näyttää huonolta ja sekavin tuntein pakkasin muutkin kisavarusteet mukaan. Torstaina painoin kisahatun päähän ja mieleen alkoi tulla tuttuja kisafiiliksiä, jännitystä, odotusta ja innostusta. Tällä kertaa myös oudompia tunteita, kuten pelkoa ja pettymystä. PERJANTAI

Sprinttipäivä… Kuten jo totesin, itse en ollut menossa lähtöviivalle, joten tehtäväni oli toimia varikkotyttönä ja olla Juhan apuna. Sprintti potkittiin urheilukentän tartaanilla ja matkana oli yksi kierros eli 400m. Päivä aloitettiin aika-ajoilla, jossa kaikki potkivat yksitellen ja aikojen perusteella kisaajat jaetaan välierien ryhmiin. Erissä potkitaan 3-4 urheilijaa kerrallaan ja aina parhaat kustakin erästä pääsevät jatkoon. Juha potki hyvän ajan, ollen omassa ikäryhmässään neljänneksi nopein. Välierissä oli vain kolme osallistujaa kussakin ryhmässä, joten vain yksi pääsi suoraan jatkoon. Juha jäi toiseksi ja alkoi pitkä ja piinallinen odotus siitä, riittääkö aika semifinaaleihin. Ja riittihän se, joten jännitys jatkui… Semifinaali meni hienosti ja Juha oli oman eränsä ensimmäinen, tiukassa kisassa. Paikka finaaliin oli siis saavutettu. Finaalissa siis starttasi neljä parasta ja kisa oli todella jännittävä. Juha laittoi kaiken peliin ja tuli upeasti maaliin toisena. IHAN MIELETÖNTÄ! JUHALLE MM-HOPEAA!!!!! Olin niin ylpeä ja onnellinen Juhan puolesta, että sitä on vaikea pukea sanoiksi, eikä kyyneleiltä vältytty. Totuuden nimissä on kuitenkin kerrottava, että päivä ei ollut allekirjoittaneelle ihan helppo. Oli tosi vaikeaa katsoa varsinkin oman sarjan kisaa ja miettiä että ”tuolla mun kuuluisi olla jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan”. LAUANTAI

Criterium potkittiin asfaltilla. Naisille oli luvassa 4 kierrosta, yhteensä 9.8km. Miehillä matka oli 5 kierrosta, eli 12.25km. Rata oli melko haastava, siinä oli paljon ylä-ja alamäkiä sekä tiukkoja mutkia. Pahin kohta oli radan puolivälissä, jossa piti ison laskun päätteeksi tehdä U-käännös ja jatkaa matkaa takaisin ylämäkeen. Jännitystä kisa-aamun lisäsi säätiedote, joka lupasi sadekuuroja. Vesisateen liukastama tie toisi vaikeaan rataan vielä lisää haastetta. Naisten kisa: Olen aina ollut todella kova jännittämään kisoissa mutta nyt jännitys oli aivan jäätävää. En ole koskaan ennen pelännyt lähteä kisaamaan, mutta tällä kertaa pelko oli vahvasti läsnä. Pelotti rata ja ettei vain sattuisi mitään. Ennenkaikkea pelkäsin oloa kisan jälkeen, entä jos selkäkipu palaa? Koko kisan ajan tekeminen oli jotenkin jäykkää ja jännittävää. Ylämäissä en uskaltanut antaa ihan kaikkeani ja varmistelin aivan liikaa sekä laskuissa, että mutkissa. Tilannetta ei yhtään helpottanut, kun jo toisella kierroksella kilpasisko kaatui sadekuuron liukastamassa U-käännöksessä eteeni. Kaikesta huolimatta sijoituin omassa ikäsarjassani neljänneksi, eivätkä mitallitkaan karanneet kovin kauas. Olin oikein tyytyväinen sijoitukseen ja onnellinen, että ylipäätään pystyin osallistumaan. Ja mikä parasta, selkä ei tuntunut ottavan nokkiinsa, joten ajatuksissa oli toivoa seuraavan päivän kisasta. Miesten kisa: Miesten kisa päästiin onneksi potkimaan kuivassa kelissä. Juha teki erittäin hyvän suorituksen ja ylsi sijalle 5, omassa ikäluokassaan. SUNNUNTAI

Pitkän matkan kisa potkittiin myös asfaltilla, mutta reitti oli eri, kuin criteriumissa. Tälläkin radalla oli haastavia mutkia, mutta ei niin pahoja, kuin lauantaina. Hengästyttäviä mäkiä ja nopeita laskuja ei tältäkään reitiltä puuttunut… Naisten matkana oli 5 kierrosta eli 27.75km ja miesten matkana oli 7 kierrosta eli 38.85km. Naisten kisa: Pääpäivä, johon oli ladattu hurjasti odotuksia ja toiveita. Selkä oli onneksi kunnossa lauantain kisan jäljiltä ja pystyin lähtemään kisaan hyvillä mielin. Tottakai jännitin hulluna kuten aina, mutta pelko, jota eilen tunsin oli poissa. Tiesin, että kirkkaimpiin mitaleihin minulla ei ole toiveita, mutta salaa haaveilin, että pystyisin kamppailemaan pronssista. Päätin siis heti, että yritän pysyä mahdollisimman pitkään porukassa, joka taistelee pronssista. Porukka oli melko tasainen ylämäissä ja tasaisella, alamäissä olisin ollut selkeästi nopeampi. Peesaaminen on ollut minulle aina vaikeaa, mutta yritin säästellä itseäni ja ottaa peesistä hyötyä parilla ekalla kierroksella. Kolmannen kierroksen loppupuolella päätin yrittää irtiottoa ja keskittyä omaan tekemiseeni. Uskoin että olen ylämäissäkin vahvempi, kun keskityn vain omaan suoritukseeni. Neljännen kierroksen potkin melkein yksin ja ehkä hieman turhan kovaa, koska viimeiselle kierrokselle lähtiessäni olin todella väsynyt. Tajusin kuitenkin, että olen viimeisellä kierroksella ja kiinni kolmossijassa, eikä aivan takana näy uhkaajia. Suomalaisella sisulla potkin viimeisen kierroksen eivätkä takanaolleet saavuttaneet minua. Maaliviivan lähestyessä tunteet tulivat pintaan ja saavuin ruutulipulle kyynelten valuessa, ilosta itkien. Vielä maalissa olo oli epätodellinen enkä oikein uskonut asiaa todeksi: ”Olinko oikeasti kolmas”? En uskaltanut kunnolla sanoa asiaa ääneen, ennekuin näkisin sen omin silmin tulospalvelusta. Mutta totta se oli! Kaikkien vaikeuksien jälkeen oli saavuttanut… MM-PRONSSIA!!! Olin aivan mielettömän onnellinen! Pronssimitali oli minulle kuin kultaa kaiken jälkeen. Miehet: Juuri ennen miesten kisan alkua alkoi tosi kova sadekuuro ja myrskyinen tuuli joten kisan alkua siirrettiin vähän. Suurin myräkkä meni ohi mutta silti iso osa kisasta potkittiin sateessa. Juha jatkoi vahvaa tekemistään ja ylsi sijalle 6. KIITOS! *Rakkaalle perheelleni kuuluu iso kiitos kaikesta tuesta ja jaksamisesta tämän vaikean kauden aikana!! Anteeksi kaikki kiukuttelut! *Tuire… ilman sua en varmaan olisi edes mennyt viivalle. Kiitos kun olet ollut mun tukena. *Kiitos myös muille ystäville jotka ootte ollut tukena!