Täällä kirjoittelee taas Jonna, nyt matkalla Oulusta kohti kotia. Viikonloppuna kisattiin koirajuoksun ja yhden koiran kärryluokan SM-kisat. Meidän teamista oli tarkoitus lähteä reissuun vaan mä ja Samuli, sekä meidän greysterit (kaikki kolme, Bella oli mukana harjoittelemassa kisapaikalla hengailua). Miesten koirajuoksusta puuttui kuitenkin SM-arvoa varten viides kilpailija, joten iskä lähti mukaan. Auto pakattiin torstaina ja perjantaina iskän päästyä töistä lähdettiin ajamaan kohti Oulua. Perillä oltiin vasta pe-la yöllä, joten ihan liian pitkiä yöunia ei siihen kohtaan saatu, kun aamulla piti herätä ajoissa juottamaan koiria.
Lauantaina me kaikki kolme startattiin 5km todella mutkikkaalle ja mäkiselle reitille. Itse juoksin Keesin kanssa, Samuli Brunon kanssa ja iskä sai juosta Ritva Saarelman Loppi-greysterin kanssa (kiitos paljon lainasta!).
Mun ja Keesin juoksu lähti ihan hyvin, ainakin ensimmäinen kilometri. Sen jälkeen mulla alkoi pistämään oikealta puolelta kylkiluiden kohdalta niin paljon, että luulin jo joutuvani vaihtamaan kävelyksi. Se meni kuitenkin kolmannen kilometrin aikana ohi ja päästiin jatkamaan matkaa niin normaalilla olotilalla, kuin 3km koirajuoksun jälkeen vaan voi olla. Keesillä oli koko matka hieman ongelmia ohituksissa (matkalla oli siis pari kohtaa joissa juostiin vastakkain edellä tai takana tulevan koirakon kanssa) ja neiti jarrutteli kaikkien kohdalla. Sain olla aika tarkkana myös metsään lähtevien pienien polkujen kanssa, koska Keesi meinasi muutaman kohdalla, että tuolla vois olla kivempi juosta, totteli silti nätisti kun käskin jatkamaan suoraan. Loppumatkasta Keesi meinasi myös ylämäissä, että "jos sä et ton kovempaa juokse niin en juokse mäkään".
Pahin meidän ongelmista oli ehkä se, että Keesi on tottunut juoksemaan iskän kanssa, joka on perässä aika hiljaa ja välillä vaan kertoo käskyt tasaisella äänellä. Jos ketään on joskus kuullut, kun mä juoksen, niin se ei kuulosta kovin terveeltä. Mulla alkaa tosi usein hengitys vinkumaan, mutta meidän koiria ei oo se ikinä haitannut, ne on vaan jatkanut matkaa. Keesi kuitenkin oli asiasta vähän hämillään, kun ei ollut siihen tottunut. Lopussa alkoi olla ilmassa pientä epätoivoa, kun juostiin ylämäkiin varmaan kävelyvauhtiakin hitaampaa ja mun itkuiset "ylös" ja "veto" käskyt meni perille entistä huonommin.
Me kuitenkin päästiin molempiin tavoitteisiin. Päästiin maaliin ja vielä ehjinä, sekä ei oltu viimeisiä, vaikka kärkeen olikin ihan tosi pitkä matka.
Iskän kertomaa:
Lähdetäään vaikka siitä, että mun piti nukkua vielä lauantaiaamuna omassa sängyssä. Mulle napsahti kuitenkin täydennysmiehen homma ja koska omat koirat oli jo ilmoitettu kisaan, mulle piti löytää lainakoira. Sain juostavaksi Lopin, jonka kanssa en ollut koskaan juossut. Me ehdittiin tutustua vain puolen tunnin kävelylenkin ajan ennen kisaa.
Lähdöstä päästiin hyvin liikenteeseen ja ensimmäinen kilometri kulki hyvin. Koira oli aika herkkä häiriölle ja kun radalla alkoi näkymään ihmisiä, se toi hieman haastetta. Lisäksi vaikeuksia aiheutti suunnat, joita Loppi ei vielä osannut hyvin.
Rata oli pitkine alamäkiosuuksineen ja vastaavien nousujen kanssa haastava. Oli siis kaikin puolin haastava rata. Lopputulos ei ihan tyydyttänyt itseä, mutta se oli tulos sen päivän kunnosta ja yhteistyöstä koiran kanssa. Silti isot kiitokset koiran lainasta! Kyllä siitä vielä hyvä vetokoira tulee, kun sen kanssa tehdään paljon töitä. Paketti on loistava, pikkuhiljaa vain lisää kokemusta ja Lopista tulee hyvä kisakoira.
Olisin myös kaivannut toista kisapäivää, koska yksi päivä on niin nopeasti ohi, eikä jätä yhtään varaa kiriä toisena päivänä. Olisin voinut myös ottaa pienen ikätasotuksen ja lähteä matkaan vaikka muutaman minuutin ennen noita nuoria juoksijoita. ;D
Mielestäni nyt pitäisi alkaa keksimään keinoja, miten viivalle saisi lisää porukkaa. Aikaisempina vuosina osallistujia on kuitenkin riittänyt, mutta nyt laji alkaa kuihtumaan. Viron kisoja kiertäneenä ainakin itse lähdetään mieluummin sinne, koska mm. kisapaikkojen tunnelma on niin erilainen. Tällä hetkellä meidän on myös halvempaa mennä lautalla yli ja ajaa siellä kisapaikalle, kuin ajella toiselle puolelle suomea yhden startin takia.
Samulin kertomaa:
Aloitetaan siitä, että kisaan valmistautuessa kävi pieni vahinko, kun Bruno kävi vähän tutkailemassa parkkipaikan tunnelmaa. Aitaus oli vähän huonosti kiinni ja Bruno pääsi luikahtamaan tolpan ja auton välistä ulos. Pian olikin jo startin aika, mihin meillä tuli pieni hoppu, mutta ehdittiin onneksi viivalle ajoissa.
Radassa oli omat haasteensa sekä koiralle, että juoksijalle. Alkuosa oli helppo, mutta loppu oli ylä- ja alamäkineen sitäkin haastavampi. Suorituksesta sanotaan vaan, että ei ollut Brunon paras päivä. Meidät ohitettiin kisan aikana kerran ja se sujui hyvin. Ohitus ei tietenkään ollut toivottu, mutta Bruno sai ohituksesta onneksi hieman energiaa. Lopputulos ei ollut sellainen, mitä toivottiin ja se jäi hieman hampaankoloon. Kokemuksena kisa oli kuitenkin aivan mahtava, vaikka olikin raskas reissu sekä itselle, että koiralle.
Sunnuntaina meillä oli vuorossa enää viesti, johon osallistuttiin Samulin ja Tanjan kanssa. Tarkoituksena oli, että Samuli menee Brunon kanssa yhteislähtöön ja mä meen Keesin kanssa. Kun sovittiin Tanjan kanssa meidän osuuksista ja olin menossa ilmoittamaan meidän joukkueen, iskä ehdotti, että jos vaihdettaisiinkin Samulin kanssa koirat päittäin. Kummallakaan ei ollut mikään puhdas suoritus sillä radalla alla, niin molemmat saisivat aloittaa ns. puhtaalta pöydältä eri koiran kanssa. Lisäksi Bruno on kickariin paljon vahvempi ja Keesi olisi helpommin hallittavissa yhteislähdössä. Päätettiin, että eipä meillä mitään menetettävääkään ole, joten vaihdettiin koirat. Meidän kokoonpano oli siis juoksussa Samuli ja Keesi, kickarissa minä ja Bruno, pyörässä Tanja ja Bambi (joka on siis Brunon sisko).
Iskä vei mun kickarin etukäteen lähtöä kohti, joten me saatiin Brunon kanssa käppäillä suoraan vaihtoalueelle. Me ehdittiin just nähdä sivusta lähtökin ja Samuli pärjäsi siellä Keesin kanssa tosi hyvin. Sitten vaan jännitettiin, että milloin ne tulee sieltä ja on meidän vuoro päästä radalle. Kaksikko selvitti reitin viidensinä ja vaihto meni tosi sujuvasti. Myös matka oli mennyt hyvin ja ainakin kuulosti siltä, että tästä jäi Samulille hyvä mieli, ens vuonna sitten uudestaan.
Me lähdettiin Brunon kanssa matkaan toisina ja kyllä omasta etenemisestä huomasi, että ei oo itse tullut potkuteltua ollenkaan. Koira kuunteli tosi hyvin, vaikka itse meinasin sekoittaa matkalla suunnatkin. Yhtään ei saatu edeltävää kiinni, mutta ei annettu myöskään seuraavan ottaa meitä kiinni. Viimeisenä matkaan lähetettiin Tanja ja Bambi. Meidän lopputulos oli sija 6 ja kaikki tekivät radalla parhaansa. Ja päästiin meidän yhteiseen tavoitteeseen, eli ei oltu viimeisiä. Sovittiin myös, että ens vuonna mennään tietenkin kovempaa, pitää ehkä itsekkin vähän treenata kickbikellä sitä varten.
Antoisa viikonloppu ja en voisi olla iloisempi siitä, että selvitin 5km radan koiran kanssa ehjänä!! Silti olen tottunut aina olemaan kärkikahinoissa, joten onhan se ikävää nähdä miten pitkä matka sinne on.Nämä oli mun ensimmäiset koirajuoksun SM-kisat ilman mitalia... Toki viimeksi kun kisasin, olin vielä junnuissa, mutta me juostiin siellä aikuisten vauhteja, joten nyt on tultu siitä tosi paljon takapakkia. Samalla tässä pitäisi henkisesti valmistautua koirapyöräilemään samalla tuloksella, eli tosi kaukana kärjestä. Se on itselle ehkä vielä vaikeempaa, koska se on viimeisimpänä ollut se mun päälaji, mutta nyt ei oo sitäkään varten ollenkaan treeniä alla. Nyt oon kuitenkin ihan todella iloinen siitä, että mun kroppa kesti koko viikonlopun ja ens viikolla pääsen salille (jos jalat tästä vetreytyy sen verran, että pääsisi edes kyykkyyn ilman tukea).
Mun seuraavana tavoitteena on nyt tukea Samulia treenaamisessa ja omiin tavoitteisiin pääsemisessä. Kyllä mä itsekin vielä joku päivä alan kisaamaan tavoitteellisemmin, mutta yksi asia kerrallaan. Kaikista tärkeimpänä meillä on nyt kouluttaa Bellasta pätevä tyttö, että se pääsee Samulin kisakaveriksi. Neidin koulutus sujuu onneksi jo hyvin. Bella pääsi lauantaina juosksemaan ensimmäisen kerran niin, että perässä juoksija oli narun päässä. Ensimmäisellä vedolla neiti vähän ihmetteli, että miksi sä siellä kiinni oot, mutta sen jälkeen juoksi tosi reippaasti palkalle. Iskä oli keskellä vetoa kuvaamassa, eli myös ohitusten opettamisen ensimmäinen vaihe on jo hoidettu, seuraavaksi harjoitellaan liikkuvalla ohitettavalla.
Nyt meidän porukka kiittääja kuittaa, vaikka reissu ei ole vielä ohi, ajomatkaa kun on jäljellä n. 500km.