Pidempi versio on se, että Simpson oli mulle sellanen kerran elämässä koira. Sellanen, jota en oikeesti usko tulevan enää toista, vaikka kuinka rakkaita nuo meidän kaikki karvakuonot onkin. Simpsonin jälkeen olin aika syvässä kuopassa yli kuukauden. Lukittauduin kotiin, en nähnyt kavereita ollenkaan enkä perhettäkään ihan hirveesti. En pystynyt nukkumaan ja jos satuin nukahtamaan näin vaan painajaisia, jotka oli pahimmillaan sellaisia, että näin koko Ponin kuoleman uudelleen läpi. Bruno taisi olla mulla kotona ainakin osan tuosta ajasta, mutta siitäkään ei ollut hirveesti apua.
Kuukauden jälkeen sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lähdettyä kotoa ja mun rakas pikkusisko kävi siivoomassa sen mun läävän sillä aikaa, koska en ollut siivonnutkaan koko aikana. Pikkuhiljaa aloin yrittämään elämän jatkamista ja päätin myös kisata sen kauden Brunon kanssa. Jos jotain voisin tehdä uudestaan, niin sen kauden oisin jättänyt välistä.
Suoraan sanottuna pilasin mun ja Brunon välit lähtemällä sen kanssa väkisin kisaamaan ja oletin samaa suoritusta, kuin Simpsonilta. Bruno oli vielä tosi nuori ja sillä oli vähän kokemusta, joten sellasen paineen alla sen suoritukset vaan huonontui. Ponin kanssa olin oppinut nollaamaan kaikki tunteet, koska se oli niin herkkä. Brunon kanssa en pystynyt nollaamaan mitään, kisasuorituksissa ainut keino oli vaihtaa surun tunne vihaksi, etten itkenyt koko matkaa. Maalissa ne tunteet purkautui koiraa ja itseäni kohtaan, itkin kisapaikoilla ja en saanut mitään tunteita käsiteltyä enkä oikeen puhuttua. Mä olin ihan vähällä pilata koko koiran, mutta kauden loppuun sain kerättyä itteni ja me tehtiin yksi hyvä kisasuoritus, mutta Bruno ei vaan toiminut mun kanssa enää ja vika oli todellakin mun päässä narua.
Tämän jälkeen koitin talven treenata väkisin pyöräilyä yksin, mutta ei vaan sujunut. Muistan vieläkin sen päivän, kun raahauduin itku kurkussa mun vanhemmille tekemään päivän treeniä ja aloin itkien selittämään äidille, etten ihan oikeesti jaksa enää. Äiti sanoi, että jos en ihan oikeesti haluu ni ei mun oo pakko. Sit päätin, että haluun keskittyä hetken itseeni. Olin just alkanu opiskelemaan ja innostunut salilla käymisestä, joten aloin keskittymään siihen.
Sitä ei kuitenkaan jatkunut kuin puolisen vuotta ja sinä aikana tapasin Samulin, mun nykyisen avopuolison. Samuli innostui koirajuoksusta (erityisesti Brunon kanssa) jo ensimmäisistä treeneistä lähtien, joihin hän kyllä lähti mukaan hieman vastahakoisesti. Sitä mukaan myös mä ajauduin takaisin koiratreenien pariin ja aloin taas muistamaan miten kivaa koirien kanssa on touhuta ilman mitään paineita ja tavoitteita. Kävin viime syksynä juoksemassa Rallin kanssa yhden harrastesarjankin samalla, kun Samuli juoksi Brunon kanssa ensimmäisen kisansa.
Viime keväänä ja kesänä Samuli alkoi pikkuhiljaa treenata SM-kisoja varten mun valmentamana. Päätin hilata myös itseni kokeilemaan lyhyelle lenkille ja huomasin juoksemisen olevankin ihan kivaa aika monen vuoden tauon jälkeen. Viimeisenähän mä lopetin pyöräilyn, juoksu puolestaan jäi pois 2017 aika pahasti vaivaavan olkapään takia, sen kipuilu on jatkunut ihan tähän vuoteenkin asti, mutta sali on nyt auttanut siihen paljon. No, aika tasan kaksi kuukautta sitten soitin sen mun ensimmäisen juoksulenkin jälkeen iskälle, että saa kaheksan viikkoa aikaa valmentaa mua ja mä teen mitä hän käskee. Iskä on koko mun elämän seurannut mun treenejä ja tehnyt niitä mukana, joten en usko, että ketään muu tietää paremmin, mitä mun kannattaisi tehdä. En oo kuitenkaan ikinä suostunut kuuntelemaan iskää, mutta nyt päätin, että katsotaan tä pari kuukautta mitä käy.
Ekat viikot tuntui ihan tosi vaikeilta ja iskä sai jonkun verran sanomistakin mun treeneistä, vaikka olin päättänyt että tottelisin vaan enkä kiukuttelisi treeneistä. Kolme kuukautta sitten en ois kuitenkaan osannut edes haaveilla, että jaksaisin juosta edes viittä kilometriä, saatikka että pystyisin siihen ilman hirveetä kipua olkapäässä. Ekalla iskän valmentamalla viikolla juoksin 8km lenkin, jonka aloin tekemään joka viikko. Toisella viikolla pystyin jo koirajuoksemaan ja kuukauden jälkeen juoksin 15km lenkin (ja vielä ihan helposti). Nyt istun autossa matkalla Ouluun juoksemaan Keesin kanssa 5km SM-kisan tietäen, että me todellakin päästään maaliin asti. Silti mulla ei kyllä oo mitään muuta tavoitetta, kuin nimenomaan päästä maaliin ja olla iloinen, että pääsin näin pitkälle näin lyhyessä ajassa. Odotan myös tosi innolla seuraavaa viikkoa, kun pääsen takaisin kiinni salitreeneihin, mutta nyt juokseminen jää kyllä osaksi mun treenejä.
Mitäs muuta?
Viime keväänä meille muutti pienen pieni greysteri Bella. Nyt hän on jo aika iso tyttö, melkein Keesin kokoinen ja toivottavasti kasvaa vielä edes vähän isommaksi. Bella tuli meille aika yhtäkkiä ilman kovaa suunnittelua. Mä olin kovasti puhunut, että voitaisiin ottaa joku aikuinen kodinvaihtaja, jos sellainen löytyy. Ja pentu voisi tulla sit puolentoista vuoden päästä, kun mä oon valmistunut ja oon jo töissä. Laitoin Jenni Kreiville viestiä, että sanoo jos löytyy joku aikuinen koira. Parin päivän päästä tuli viestiä, että pystyttäisiinkö elämään pennun kanssa. Katottiin kuvia pentueesta ja vapaista pennuista ja aateltiin, että ehkä nyt ois sittenkin hyvä aika, kun mä olin kuitenkin puolet kesästä kotona ja Bella näytti ihan tosi söpöltä ja vaikutti siltä, että tulee juoksemaan kovaa.
Bella muutti meille kesän alussa ja pyöräytti meidän arjen ihan ympäri. Neiti oli ja on vieläkin aika vauhdikas ja nyt ei tee kyllä ihan hetkeen mieli uutta pentua. Nyt Bella alkaa olla kuitenkin sen verran kasvanut, että osaa jo rauhottuakkin ja olla aika ihana. Ison osan ajasta hän on viel riiviö, mutta todella söpö sellainen. Neiti on sopeutunut laumaankin hyvin ja pääsee viikottain leikkimään Keesin ja Brunon kanssa, koska energiaa hänellä riittää vaikka muille jakaa.
Bellasta on tarkoitus tulla Samulille ihan oma kisakoira, joka toki koulutetaan yhdessä. Mulla olisi toiveena aloittaa Bellan kanssa joku ihan muu harrastus lisäksi, mutta en oo vielä keksinyt mikä se olisi. Rallytoko tai agility voisi olla mielenkiintoinen, mutta meidän täytyy ehkä ensin löytää tiemme jollekkin tottiskurssille.
Minä ja mun vanhemmat ollaan aina sanottu, että valjakkourheilu on meille elämäntapa, mutta silti sillon pari vuotta sitten ajattelin, että harrastus se vaan on ja kyllä senkin voi vaan lopettaa. Nyt kun mun elämä pyörii taas sen ympärillä, voin ehkä todeta, että kyllä se vaan on elämäntapa. Eikä mua yhtään harmita, että palasin takaisin sen pariin. Musta oli ihanaa löytää taas se ilo koirien kanssa yhdessä tekemisestä ja opin pikkuhiljaa nauttimaan koko lajista ihan uudella tavalla. Iloitsemaan hyvistä treeneistä ja vaan nauttimaan siitä, miten hauskaa on ajaa pyörällä tai juosta koiran perässä. Nyt pääsen myös kouluttamaan Bellasta vetokoiraa ja sillä ainakin vaikuttaa olevan päätä juosta vaikka kuuhun. Mä oon aina ollut se joka kisaa ja jolle koirat treenataan, joten nyt on ihan kivaa vaihtelua treenata muiden kisoja varten ja vain omaksi iloksi, niin ei tarvitse ottaa kaikkea niin tosissaan ja voi vaan pitää hauskaa.
Pakko lisätä vielä tähän loppuun, että en onneksi onnistunut pilaamaan mun ja Brunon yhteistyötä lopullisesti, koska nykyään hänen kanssa on ilo treenata. Brunosta on tullut paljon varmempi menijä ja toimii tosi hyvin sekä treeneissä, että kisoissa, vaikka niihin me ei olla ainakaan tähän hätään menossa. Tällä kaudella kisaan vaan nämä koirajuoksun SM-kisat, että Keesi pääsee starttaamaan ja sama homma varmaan Jämin syyskisoissa ja koirapyöräilyn SM-kisoissa, me kisataan kaikki ilman paineita ja tavotteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti