Treenit Jämillä ja fiiliksiä tulevista SM-kisoista

 Me oltiin siis viime viikonloppuna treenaamassa Jämillä. Perjantaina ajettiin Lahteen hakemaan mun uusi pyörä ja lauantaina ajettiin aamusta Jämille. Kierrettiin ensin rata ilman koiria ja onnistuttiin eksymäänkin, mutta oikee reitti löyty lopulta. Loppusuora tuntu vähän vaikeelta, kun siitä tuli niin Poni mieleen. Saatoin myös olla sen takia vähän pahalla tuulella, kun päästiin takaisin autolle. Iskä sai kestää muutamat huudot ihan turhista jutuista, mutta sit päästiin radalle koirien kanssa. 

  Alkuperäinen suunnitelma oli se, että iskä lähtee edelle ja me Brunon kanssa perään. Iskä oli kuitenkin sitä mieltä, että ei muista rataa. Mä lähdin siis Brunon kanssa ihan tyhjälle ja iskä Jennin Ruutin kanssa meidän perään. Bruno veti koko matkan tosi hyvin ja selvästi muisti radan, kun kisasi siellä viime syksynä iskän kanssa. Se helpotti matkantekoa paljon, koska rataa ei ollut vielä merkattu ja pari kohtaa olis ollu vähän vaikeasti neuvottavia. Jätkä jaksoi koko matkan tosi hyvin, mutta loppusuoralla mä poljin rinnalla enkä ite pystynyt antamaan ihan kaikkea, ettei oltu solmussa. Bruno oli kuitenkin tosi taitava ja sain siihen paljon lisää luottoa. Loppusuora ei ehkä ollut sen paras, koska meillä ei ollut mitään selvää maalia, kun palkka oli autolla ja auto vanhalla kisapaikalla.

  Olin jännittänyt loppusuoraa kaikista eniten, kun se oli niin mun ja Ponin juttu. Muistan niin elävästi 2018 SM-kisat, kun lähettiin toisena päivänä neljänneltä sijalta. Lopussa näkyi kuitenkin edeltävän selkä ja kannustin itkien Ponia loppusuoralle. Olin salaa päättänyt, että me noustaan mitaleille ja siinä kohtaa tajusin, että se olis oikeesti mahollista. Me annettiin ihan kaikkemme siihen loppusuoralle ja oon koko talven wattipyöräillessä kovia treenejä ajatellu meidät polkemassa sitä loppusuoraa uudestaan ja uudestaan. Sain kuitenkin nollattua ja tultiin Brunon kanssa maaliin ihan kahestaan ja keskityin vaan meidän menoon.

¨

  Brunon kanssa polkemisen jälkeen kiersin radan vielä yksin läpi ja sen jälkeen suunnattiin takaisin kotiin. Iso kiitos iskälle, että jaksoit kuunnella mun kiukutteluja sen lisäksi et veit mut koko reissuun. 

  Sit vähän mietteitä SM-kisoista... Monen varmasti vaikee uskoa, mutta meillä ei todellakaan oo nyt päätavotteena mitali. Tää kausi alko jo sen verran vaikeesti, et iskän kanssa jutellessa päädyin siihen, että haen vaan kokemusta Brunon kanssa. Jos asetan liian kovat tavoitteet, niin pelkään sen luovan liian kovat paineet Brunolle. En myöskään haluu Brunolle huonoa kisakokemusta, jos olisin pettynyt meidän tuloksiin. Meidän tavoitteet on siis vasta ens kaudessa ja nyt haetaan vaan puhdasta suoritusta. Mähän olin jo ekojen kisojen jälkeen valmis luovuttamaan, kun meidän menosta ei tullut mitään ja yritin puhua iskän kisaamaan Brunon kanssa täbn kauden. Lopulta ymmärsin itekkin, että siinä ei ois mitään järkeä. Olin jo yhden kauden tauolla ja jos oisin ollu myös toisen, ois ollu aika iso kuoppa mistä kavuta ylös ens kaudeksi. 

  Mulla meni tässä hetki tajuta sekin, että lähtökohdat on vähän erit, kuin mulla on ikinä aikaisemmin ollut. Vuoden tauko lähes kaikesta treenaamisesta vaikutti yllättävän paljon. Talvella treenattiin jonkun verran, kun päästiin pari kertaa viikossa wattipyöräilemään. Sillon parani tulokset tosi nopeesti. Sit tein keväällä vähän mitä sattuu ja kesällä innostuin ratapyöräilystä. Ja sit lähti kesäkuussa mökkireissulla vähän mopo lapasesta ja palasin kotiin kädessä kolme murtumaa... Sinne saatiin haaskattua kuukausi mun treeneistä ja missasin ratapyöräilyn SM-kisat ollessani pyöräilykiellossa. 

  Sit tuli ehkä suurin haaste ikinä. Simpson meni ihan yhtäkkiä. En saanu itteeni kasattua mitenkään ja jouduin viemään Brunon asumaan porukoille, ku en saanu sitä siinä mielentilassa mitenkään hallintaan. Kolme viikkoa näin joka yö painajaisia ja heräilin monta kertaa yössä. Kello valitti, että unitietoja ei voi antaa, kun unta on alle 4h... Olin ihan lukossa. Ei oikeestaan ois kiinnostanu treenata, en nähny kavereita ja väsymyksen takia olin ihan kokoajan huonolla tuulella. Mul ei ollu oikeen ollenkaan nälkä, kun päivärytmi oli ihan sekasin. Pääsin useesti vasta myöhään yöllä nukkumaan ja aamulla vaan makasin sängyssä tosi pitkään. Asiaa ei auttanut se, että mun kämppä oli ihan hirvee kaaos, kun en jaksanu ees siivota. Porukatkin alko olla jo tosi huolissaan, joten äiti puuttui asiaan. Ensimmäiseksi suostuin näkemään kavereita ja sain vihdoin taas nukuttua. Pikkusisko kävi siivoomassa mun luona, mikä helpotti kans tosi paljon. Bruno sai palata kotiin ja vaikka ajattelin Ponia ihan kokoajan, niin sain vähän arjesta kiinni. Olin myös saanu jo rannetuen pois ja käsi oli kunnossa, niin oli myös lupa taas pyöräillä.

  Sen jälkeen jatku treenit ja alko kisakausi ja nyt ollaan tässä. Pikkuhiljaa on vähän helpottanu, mutta ei vieläkään oo helppoa. Oon niin monet illat kyynelehtiny ja miettiny miks Ponin aika piti jo tulla. Nyt SM-kisojen lähestyessä vaikeita päiviä on ollu taas vähän enemmän, mut ne Jämin treenit autto kyllä huomattavasti. Niitä ennen meni taas kolme yötä siihen, et heräilin ja näin vähän painajaisia, mut nyt ne on menny ohi. Tätäki postausta kirjottaessa tuli itku aika monta kertaa...

  Oon ollu koko viikon tosi väsyny ja tiistainaki ihmettelin, etten oikeen heränny ees ku tein treenin. Nyt ku tätä oon tässä kirjottanu, niin en kyllä yhtään ihmettele. Eipä oo vielä näin raskasta syksyä ollu, eikä toivottavasti oo tulossa toista. 

  En todellakaan kirjottanut tota kaikkea sen takia, että ois tekosyyt ens viikonloppuun valmiina. Ajattelin, että ois tälleen etukäteen hyvä selvittää omat ajatukset ja lyödä faktat tiskiin. Muuten lähden vahingossa asettamaan liian kovat odotukset ja sit harmittaa, jos ei onnistu. Mun on myös helpompi hahmottaa asiat, kun kirjotan ne ylös, niin ajattelin että miks en kirjottais tänne. 

  Vähän saattaa olla sekavaa tekstiä, mutta toivottavasti siitä sai edes jotain selkoa. Itellä on nyt ainaki ajatukset vähän selvemmät ja viikonlopulle on yksi selvä tavoite. Puhdas suoritus, mille Brunon kanssa annetaan molemmat kaikkemme. Riippumatta siitä mihin se riittää, siinä on meille hyvä pohja ens kaudelle. 

Vuoksicross, Imatra

 Viime viikonloppuna suunnattiin perjantaina äidin kanssa kohti Imatraa. Napattiin matkalta Jenni Kreivin Ruuti matkaan. Ehdittiin illalla vielä kiertämään rata, joka oli vähän erilainen, kun mihin oon tottunut. Muistutti lähinnä vuoristorataa, ylä- ja alamäkiä löytyi ihan huolella ja sekaan vielä muutama kunnon mutka, joista pari oli heti alamäen perään. Polkasin mäet kuitenkin yksinkin ihan hyvällä vauhdilla ylös, joten jäi kisaa varten ihan hyvä fiilis. 

  Lauantaina käytiin kiertämässä rata vielä uudestaan, ihan vaan varoiksi, ettei oltu kierretty väärin illalla. Ihan oikein oltiin kierretty. Ensimmäisenä äiti ja Ruuti starttasivat yhden koiran kärryluokassa. Olin kieltänyt äitiä puhumasta koko kisasta ja analysoimasta sitä, niin ei ihan hirveen montaa sanaa ehditty vaihtamaan. Seuraavaksi oli mun ja Brunon startti. Olin vähän epävarma, et pystynkö nollaamaan ennen starttia. Onnistuin kuitenkin hyvin ja lähdettiin radalle ihan rauhallisin mielin. Tai mä lähdin... Bruno oli niin innoissaan, että yritti tulla valjaistakin ulos! 

  Lähtö sujui hyvin, mutta heti ensimmäisessä mutkassa keskusteltiin vähän, että kumpaan suuntaan lähdetään. Mä käskytin oikealle, mut Bruno oli kovin sitä mieltä, et vasen olis kivempi... Päästiin kuitenkin jatkamaan matkaa. Yhdessä toisessakin mutkassa Bruno vähän mietti, mutta muuten meni tosi puhtaan suorituksen. Kerran varmisti et mitä mä mahdan perässä touhuta, kun meinasi takarengas lähtee alta ja jouduin tekeen korjausliikkeen. Muuten oli tosi varma ja kuunteli hyvin. Mulla meinas useassa mutkassa lähtee takarengas alta, olin vissiin pumpannut vähän liian kovat paineet molempiin renkaisiin. Brunoa ei kuitenkaan haitannut ja jaksoi vetää koko matkan hyvää vauhtia. Maalissa oli taas niin onnellinen jätkä, kun oli ollut ihan hirveen kivaa! 

  Seuraavaksi lähetettiin matkaan äiti ja Martti, jotka lähtivät 3km radalle ja oli melkeen samassa silmänrärpäyksessä sieltä takasin. Eipä olis uskottu, että meidän eläkeläinen vetää vielä niin kovaa...

  Meidän porukasta viimeisenä mutta ei todellakaan vähäisimpänä, starttasivat Tuomas ja Ralli kauden viimeisen yhteisen kisansa. Parivaljakko suoritti kahden kilometrin radan ihan hurjaa vauhtia. Iso kiitos Tuomakselle, että Ralli on päässyt kisaamaan tämän kauden noin kovan juoksijan kanssa. Ralli on kyllä juoksussa ihan parhaimmillaan, meillä vaan ei ketään oo enää juossut, niin hän on joutunut tekemäään vaan kaikkea muuta. Ootte kyllä juossu ihan huippu tuloksia ja vauhteja, onnea vielä kerran kaikista upeista tuloksista!

  Imatralta tuli Tuomakselle ja Rallille kultaa, äidille ja Martille hopeaa, mulle ja Brunolle pronssia, äidille ja Ruutille myös pronssia!

  Nyt on jäljellä enää Jämin SM-kisat, enkä ihan tiedä ootanko niitä innolla vai kauhulla, mutta se selviää viikon päästä. Samalla kyllä ootan, että ne on ohi ja saan vähän vapaata. Nä koulun ja koirien ja omien treenien täyttämät päivät ja viikot alkaa jo painamaan jonkun verran. Varsinkin, kun en edes muista, millon olisin viimeks ollut viikonlopun kotona... En lopettais tätä lajia mistään hinnasta, mutta on nä syksyt aika rankkoja!

Janakkala cross

 Viime viikonloppuna päästiin taas istumaan autossa aika reilusti. Perjantaina startattiin kohti Varkautta, missä äidillä oli lauantaina kickbiken SM-kisat (siis ilman koiraa). Mä lähdin mukaan ihan vaan ettei äidin tarvii ajaa yksin ja ajattelin käydä tekemässä ite pyörälenkin sillä aikaa, kun äiti kisas. Äiti ehdotti kyllä et lähtisin vetämään tai polkemaan mukana, mut sanoin että vauhti on liian hidas. Sit päädyin vetämään Kaitsua, jonka vauhti ei ollu ihan niin hidas... Vedettiin 10km aika reipasta vauhtia, tuli itellekkin aika maksimitreeni. Tosta toisen vetämisestä ei ehkä tullu mun uus vahvuus, mut toisaalta harjotus tekee mestarin. 

  Kisan jälkeen ajettiin kotiin ja iskä oli pakannut mulle toisen auton valmiiksi, kiitos! Nukuin yön kotona ja sunnuntaina startattiin Lauran kanssa viiden jälkeen kohti Janakkalaa. Mä starttasin Brunon kanssa pyörällä, Tuomas Rallin kanssa juoksussa ja Laura Martin kanssa juoksun harrastesarjassa. 

  Meillä oli Brunon kanssa ainoana tavoitteena tehdä puhdas suoritus ja onnistuttiin siinä! Mulla katkes kengästä kiristys just 30 sekunttia ennen lähtöä, enkä ehtiny tekeen asialle enää mitään. Toisaalta se sivuutti mun mielestä kaikki muut kisan ulkopuolelle kuuluvat asiat, eli lähinnä Simpsonin. Bruno oli koko matkan tosi kuulias, tiukissakin kurveissa. Se ei varmistellu kertaakaan ja antoi selvästi kaikkensa. Kerran Bruno meinas kerran kääntyä suoralla pätkällä täydestä vauhdista vasemmalle, mut ehin käskyttää sieltä pois niin nopeesti, etten joutunu edes jarruttamaan. Siihen ei siis menny ylimäärästä aikaa. Selvitettiin rata toisiksi nopeimmalla ajalla. Kai Immonen voitti ja me oltiin Ripsa Järven kanssa jaetulla toisella sijalla. Ja oli muuten heti maalissa ihan eri fiilis, kun oltiin saatu tehtyä täysin puhdas suoritus ja tiesin, et oltiin molemmat tehty kaikkemme. Bruno sai maailman parhaan palkinnon, kokonaiset NELJÄ palloa samassa narussa, niin siitä ei voinu enää hänen päivä paremmaks muuttua. 

  Tuomas ja Ralli vetivät tapansa mukaan ihan hulllun hyvän suorituksen ja vetivät koko päivän nopeimman ajan juoksusta! Laura ja Martti paineli myös hurjaa vauhtia, vaikka vähän pelkäsin, että Martti hyytyy lämmön takia. Parivaljakko saapu kuitenkin maaliin hyvällä vauhdilla, mutta sen jälkeen oli kyllä molemmat koirat aika väsyneitä, kun oli niin kovaa saanut painella.

  Oli siis ihan meidän koirien päivä ja perässä pyöräilijä ja juoksijat tuli hyvin perästä. Oli niin ihanaa saada vähän lisää luottoa Brunoon, ku jätkä selvästi pystyy vaikka mihin. Nyt kun ite pääsis viel kuntoon, niin sit mennään lujaa. Ralli on vetäny koko kauden tosi hyvin ja jatkoi samaa tasaista suoritusta myös nyt. Marttia epäiltiin tosi paljon, mutta kyllä se eläkeläinenkin näköjään vielä jaksaa laittaa tassua toisen eteen ihan vauhdilla. Kiitos Tuomakselle ja Lauralle koirien juoksutuksesta ja kaikille, jotka ehti päivän mittaan auttamaan koirien lähdöissä.

Koirajuoksun SM 2020

 Tänä viikonloppuna kisattiin koirajuoksun ja yhden koiran kärryluokan SM-kisat Oulussa. Iteltlä ei enää ihan kestä kroppa juoksua ja kickarilla en oo potkinut lähes ollenkaan, niin jätin ne leikit ihan suosiolla muille. Molemmat koirat pääsi silti starttaamaan ja mä toimin handlerina.

  Mä ajoin torstaina poikien kanssa Lahteen, missä pakattiin kaikki kamat Tuiren autoon. Perjantaina lähettiin aamusta ajelemaan kohti Oulua. Siellä kierrettiin kierrettiin Aliinan ja kolmen koiran kanssa kisareitti, oli seki aika hullun hommaa ku vaan yks koira osas käyttäytyä remmissä. Sen jälkeen ajettiin majoitukseen ja siirryttiin aika pian nukkumaan.

  Lauantaina herättiin ensimmäiseen kisapäivään. Aamupalan ja koirien hoitamisen jälkeen siirryttiin kisapaikalle. Tuomaksen ja Rallin startti oli 11.10. Ralli oli ihan innoissaan, hyvä et pysyin perässä ku käveltiin starttiin. Parivaljakko starttas hurjaa vauhtia ja suoritti koko radan samaa tahtia. Helppo voitto ja aika olis riittänyt miesten sarjassa toiseen sijaan! Junnuissa ei valitettavasti ollu SM-arvoa, koska yksi viidestä osallistujasta jäi pois. 

  Tuire ja Bruno lähtivät matkaan 11.48 ja suorittivat radan vauhdilla, eroa ensimmäiseen sijaan jäi vaan 6s. Jätkä oli vähän ollut mutkiin epävarma, mutta vetänyt silti tosi hyvin. Oli siis meidän porukalle hyvä kisapäivä!

  Ite tein vielä kisojen jälkeen treenin. Ensin yks kierron itku kurkussa täysillä, koska mun wattimittari näytti ihan hassuja lukemia. Soitin kierroksen jälkeen hätäsesti Samulille ja sain mittarin toimimaan. Sen jälkeen kierros Tuiren nuoremman riisenin, Iiron, kanssa. Perään vielä yks kierros täysillä ilman koiraa. Oli aika rankka setti, mut kivaa oli!

  Me käytiin päivällä myös vähän keskustelua viestijoukkueen osuuksista ja koirista kun piti valitettavasti tehdä niihin viime hetkellä muutoksia. Mä olin siis sanonut, että en Brunon kanssa uskalla kisaa kickarilla, kun ei olla sillä treenattu. Pelkäsin myös, että siinä lähdössä ois enemmän sählinkiä, kuin kolmannella osuudella pyörällä. Brunon kanssa muutenkin ollut vähän vaikeeta, niin haluun olla sen kanssa erityisen tarkka ettei käy mitään vahinkoja. Kokoonpano kuitenkin selvisi ja päätettiin, että mä starttaan kickarilla Immosten Väken kanssa.

  Matkalla majoitukseen selvisi kuitenkin, että Tuomas ei saisi startata viestissä. Siinä kohtaa meni itelläkin vähän tunteisiin, niin soitin Eevalle. Siitä sit lähdettiin asiaa selvittämään, kun kysyin, että saisko Tuomas kisata edes joukkueensa kanssa epävirallisesti, mutta saisi startata yhteislähdössä. Muutaman kerran soittelin Eevan kanssa ja kahlasin itekkin sääntöjä läpi. Ensin selvisi, että epäviralllisella joukkueella yhteislähdössä starttaaminen onnistuu. Lopulta kuitenkin saatiin ihan mahtavia uutisia, kun mulle soitettiin, että Tuomas saakin osallistua ihan viralliseen joukkueeseen ja pääsi kisaamaan SM-mitaleista. 

  Iso kiitos Eevalle asian hoitamisesta! Aika monta puhelua oli ilmeisesti soiteltu ja sääntöjä kaivettu. Ihan huippu juttu, että Tuomas pääsi viivalle kisaamaan siinä missä muutkin.

  Sunnuntaihin herättiin poikien kanssa vähän väsyneenä niiden toiseen ja mun ekaan kisapäivään. Me pakattiin koko porukka ja kamat autoihin ja huristeltiin kisapaikalle. Luvassa oli ensin DS1 startit ja sen jälkeen viesti. 

  Matti tuli ensimmäiseltä osuudelta ihan hyvää vauhtia ja lähdettiin Väken kanssa vauhdilla matkaan. Saavutettiin eka kilometri kahta edellä menevää aika hyvin, mutta sit tuli takaata yksi ohi. Sen jälkeen Väke päätti, että tä oli tässä ja alko ravaamaan mun vieressä ja takaviistossa. Koitin innostaa sitä matkaan ja käskeä ja otettiin uusi lähtölaskentaki, mutta peli oli siinä kohtaa jo menetetty. Pari kilometriä potkin yksikseni ja sen jälkeen mentiin taas vauhdilla, koska käännyttiin maaliin päin. Vähän harmitti, että kävi noin, mutta vaikka oisin tienny ni en olis lähteny sinne Brunon kanssa kokeilemaan. Se on kuitenki tällä hetkellä mun ihan ensimmäinen prioriteetti, et saan sen toimimaan mun kanssa.

  Onneksi Tuomas ja Ralli hoiti omassa joukkueessaan homman paljon paremmin. Parivaljakko tuli maaliin toisina, miesten lauantaisen koirajuoksun voittajan perässä. Matkaa seuraaviin oli jonkun verran. Kaitsu ja Kirsi jatkoi samaa vauhtia ja saavuttivat hopeaa. On niin hienoa, että Tuomas pääsi ton kokemaan ja vielä Rallin kanssa, mä kun en sen kanssa oo juossu tollasia vauhteja varmaan ikinä!

  Ihan huippu viikonloppu, kiitos kaikille ja onnea SM-mitalisteille! 

Woikoski sprint 2020

 Viime viikon lauantaina käytiin Brunon kanssa korkkaamassa tän syksyn kisakausi. Tosin ei mennyt ihan putkeen... Jos nyt vaikka alotetaan siitä, että mä oon aikaisemmin kisannut Ponilla ja mulla oli vähän suunnitelmissa (ainakin mun omassa päässä) jatkaa niin myös tää kausi tai ainakin osa kisoista. 

  Poni oli tosi varma ja me toimittiin yhteen lähes täydellisesti. Me ehdittiin kisaamaan lukuiset stratit ja treenaamaan yhessä monta vuotta.  Sen jälkeen kuvioihin tuli Bruno, jolla oli jo alusta alkaen vetopäätä enemmän, kun kellään meidän aikaisemmista koirista. Bruno pääsi siis treenaamaan isojen poikien vauhdissa heti, kun sillä ikä ja kunto riitti. Motivaatiotreenit jäi siis vähäiselle, kun Bruno palkkautui niin hyvin juoksemalla. Viime keväänä me poljettiin jo Brunon kanssa iskän ja Ponin ohi, joten odotukset sille oli kovat! Ponin lähdön jälkeen Brunolle jäi kuitenkin vähän liian isot saappaat täytettäviksi. Mä lähdin lauantain kisaaan sellasella ajatuksella, että Bruno menee niinku Poni, paitsi juoksee kovempaa.

  No eihän se sit menny... Bruno lähti hyvin, mut oli tosi epävarma, varmisteli ja anto itestään ehkä 80-90 prosenttia. Ylämäessä alko kävelemään ja hyyty alamäissä. Se ei tosiaan oo Brunon tapasta. Maaliin tullessa mulla oli ajatukset jossain ihan muualla, joten koira sai vaan hätäiset kehut. Olin etukäteen sopinut, että saan startata uudelleen n. 10min maaliintulon jälkeen, että sain paremman treenin itselle ja koiralle. Aliina hoiti Brunon lähdöstä maaliin ja mä koitin pysyy lämpimänä. Ja eikun uudestaan... Ihan samanlainen suoritus, paitsi tein ajovirheen ja jouduin vetää vauhdit kokonaan pois yhdessä mutkassa. Bruno tuntu edelleen menevän suoraan sanottuna huonosti ja harmitti niin paljon. Tiesin et Poni ois menny paremmin, niinku sen miettiminen olis asiaa auttanut. Maalissa olin niin pahalla mielellä, etten ees kehunut koiraa. Tiesin et sille ois tullu mun tekaistuista kehuista vielä huonompi mieli ja ajatellu et meni huonosti, ku lukee mua niin hyvin. Aliina onneks oli edelleen apukäsinä ja kuljetti Brunon autoon! Mulla alkoi harmitus muuttumaan kiukuksi. 

  Päätin kuitenkin mennä auttamaan Rallin ja Tuomaksen lähdössä. Sinne ne lähti pinkomaan kauheeta vauhtia! Mä tallustelin siitä iskän ja Tuiren luo sivuun. Tuire kysy miten meni ja siinä kohtaa se iski. Aloin itkemään et "ku Bruno ei menny ja Poni ois menny ihan varmasti". Sain onneksi rauhotuttua siihen mennessä, kun Tuomas ja Ralli juoksi maaliin ja olivat ohittaneet ensimmäisen! Pitää kyllä olle ylpee et meidän Ralli juoksee vielä tollasta kyytiä, on se tietty helppoa ku juoksija vaan lentää perässä. Siinä oli pieni ilon hetkin mun muuten vaikeeseen päivään. Mahtaiskohan sormet riittää jos laskis kuinka monta kertaa kyynelehdin sen jälkeen ku meiän suoritus oli ohi. Sen verran herkillä olin, et itku tuli kun joku ees mainitsi mulle Ponista tai Brunosta tai ees koirapyöräilystä. 

  Me kuitenkin iskän ja Tuiren kanssa asiaa pohdittiin ja itekkin päädyin tulokseen, et vika ei todellakaan ollu Brunon. Se on todella herkkä koira ja samalla tavalla ku Ponin kanssa kisatessa, Brunonki kanssa pitää nollata oma pää ihan kokonaan ennen starttia. Bruno huomaa kaikki mun tuntemukset vielä herkemmin ja lukee mua tosi helposti. Isoin virhe oli siis se, että lähin sen kanssa kisaan pahalla mielellä. Oli myös ihan liikaa odottaa pari vuotiaalta koiralta samanlaista suoritusta, kuin kokeneelta kisakoiralta. Brunolla oli siis yksinkertaisesti liian isot saappaat täytettävinä ja vaikka mä tiiän, että sen tassu tulee olemaan niihin vielä joku päivä ihan liian iso, niin se ei oo ihan vielä. 

  Me suunniteltiin koko kotimatka, mitä Brunon kanssa aletaan nyt tekemään. Tää kausi ei ollu vielä tässä, mut me päätettiin nyt keskittyä muuhun, kuin voittoon. Meidän tän kauden tavoitteena on nyt saada mun ja Brunon yhteistyö toimimaan, niin saadaan hyvä pohja ens kaudelle ja silloin otetaan isompia tavoitteita. 

  Tän postauksen kirjoittamisen aloittamisessa kesti, joten voin nyt paljon paremmalla mielellä kertoa, että meillä menee jo paremmin. Sain oman pään suunnilleen sellasille asetuksille, että en odota Brunolta mitään muuta, ku sen oman parhaan. Tiistaina me käytiin tekemässä lyhyt motivaatiotreeni teknisellä radalla. Menin ensin Martin kanssa ja siitä kun vaihto Brunoon, ei voinu ku hymyillä. Jätkä veti niin hyvin! Se sai myös ihan superpalkan, iskä maalissa fitdogin palarin kanssa ja multa paljonpaljon kehuja. Bruno oli niin kikseissä ettei saanut ees juotua paikallaan. Se pääsi myös juoksemaan kavereiden kanssa vapaana ja nyt viikonloppuna tekemään vetotreenit metsään. Siitä tuli meille molemmille hyvä motivaatiotreeni. Mä olin paremmalla tuulella ku oon pitkään aikaan koiratreeneissä ollu. Bruno meni ihan täydellisesti ja täytyy sanoa et nyt löyty juttu minkä se tekee Poniakin paremmin, joten siitä tilanteesta oli helppo jättää vertailu pois ajatuksista. Brunostakin huomasi, että sillä oli tosi kivaa. Bruno selvästi tykkää enemmän teknisestä maastosta, kun pitää kokoajan ajatella. Helppo maasto taitaa sen mielestä olla vähän tylsää, niin juokseminen ei oo ihan niin hauskaa. Bruno oli koko treenin ihan liekeissä. Pakko sanoo et niin olin mäkin. Ja oli niin ihanaa nähdä Bruno noin ilosena treeneistä. 

  Nyt meillä siis on alkanut sujua vähän paremmin, tosin kisatilanteesta en osaa sanoa, toivottavasti nekin alkais sujua paremmin. On meillä ollut vaikeita syksyjä aikaisemminkin mut huhhuh... Nyt on ollu ainaki syksyn alku vaikeampi ku ikinä. Mut kyllä me tästäkin vielä noustaan. Nyt on ainaki löytyny keinoja tilanteen selättämiseen ja into päästä taas kisaamaan on kova. Bruno on myös alkanut taas ohittamaan, joten nyt kun saadaan yhteistyö kuntoon ja mun jalka kulkemaan, ni päästään lujaa. Meillä jatkuu nyt treenit ja yhteistyön parantaminen, kun asenne alkaa olla kohillaan.

  Kirjoitin tän viikko sitten, en vaan oo saanu julkastua ku on ollu sen verran vaikeeta läpi luettavaa. Päivät ei siis ihan täsmää, mut olis ollu vaikeeta alkaa korjailemaan...

Ratakausi ohi ja koirakisat edessä

Mulle selvisi viime viikolla positiivisena yllätyksenä, että ratakisat ei ollutkaan vielä loppu. Vielä oli luvassa Turun velodromilla 500m ja 2000m seuranmestaruuskisat. Pääsin siis starttaamaan vielä kokonaiset kaks starttia. Mulla oli kuitenkin vähän väsymystä, kun ensimmäinen kouluviikko oli just ehtinyt alkaa ja ajatukset olivat ihan muualla, kuin pyöräilyssä. Jo lämmittely meni vähän penkin alle, kun siihen ei ollut oikeen fiilistä. 

  500m tuntui tosi hitaalta, enkä saanut vedettyä lähtöä samanlaisella raivolla, kuin yleensä. Eikä jalat tuntunu pyörivän oikeen koko matkan aikana... 2000m meni vähän samaan tyyliin. Mulle paras tapa ajaa kilpaa ilman koiraa on kuvitella koira juoksemaan siihen eteen, koska oon tehnyt niin jo siitä asti, kun kisasin aikanani juoksussa. Ponin lähdön jälkeen on tuntunut parhaalta yrittää päästä siihen kisafiilikseen, mitä meillä sen kanssa oli. Mulla oli kuitenkin niin paljon ajatuksia, etten saanut nollattua päätä. Ponin kanssa polkemisen sijaan siis poljin koulua ja hävinnyttä lompakkoa miettien. Ajat ei tainnut silti olla erityisen huonot, mutta tietysti paremminkin oisi voinut mennä. 

  Torstaina oli luvassa suoraan koulupäivän ja ruuan jälkeen mun kauden ensimmäinen ja viimeinen tempo. Lahjattomat treenaa, eikö se niin mee... Mulla on vielä vähän uutta noi koulupäivät mitkä loppuu neljältä, niin tuli vähän kiire siirtyä koululta kotiin ja sit suoraan porukoille ja kuudeksi lähtöviivalle. Niin siinä sit kävi, että ehdin lämmittelemään vaan viitisen minuuttia, mikä oli aikalailla yhtä tyhjän kanssa. Siitä sit starttiviivalle ja kivassa vesisateessa 10km täysillä. Aika oli 17.52. Ei se huono ollut, mutta oisin ehkä voinu rutistaa vielä ihan vähän kovempaa, kun lopussa jaksoin ihan hyvin nousta vielä putkelle. Ehkä ens kesänä sitä vois kisata muutaman tempokisan enemmän ni sais niihin vähän harjotusta. TVC:n puolesta kausi olikin siinä ja nyt siirrytään vaan koirakisoihin.

  P.S. Mun uudet wattipolkimetkin on jo tottakai päässyt käyttöön. Eka treeni niiden kanssa olikin odotettua vaikeempi, mutta eiköhän se siitä. Kaiken niiden antaman tiedon lukemisessa ja ymmärtämisessäkin on aika paljon parannettavaa, mutta kyllä kaikista treeneistä enemmän jää käteen, kuin aikasemmin. 

Ylioppilasjuhlat ja kesän viimeiset kisat

 

 Huhhuh mikä viikonloppu... Lauantai meni mun yojuhlien merkeissä. Juhlat pidettiin mun vanhempien luona ja me kutsuttiin vieraat koronan takia kolmessa erässä, joten oli meille aika pitkä päivä. Edellisen postauksen otsikon mukaisesti en lähtenyt illalla jatkoille. Vähän piti palautella niin käytiin Aliinan kanssa mäkkärissä ja sen jälkeen tuli uni aika nopeasti.

  Mun on pakko mainita mun kaksi lahjaa mitkä tulee treenatessa kovaan käyttöön. Sain garminin wattipolkimet! Oon sellaisista haaveillut sen jälkeen kun innostuin treenaamaan wattipyörällä. Wateilla siis mitataan pyöräilyn tehoja. Polkimista vielä todella iso kiitos Samulille, Tuomolle ja Sonjalle, Kaitsulle ja Kirsille, Ellulle ja Jarille sekä Vehkojille! Ja mikä parasta sain polkimien lisäksi garminin mittarin, nopeus- ja kadenssimittarit ja sykevyön. Niistä iso kiitos äidille ja iskälle!

Sunnuntaina herättiin kisa-aamuun ja auton pakkaamisen jälkeen lähdettiin Pasilan aseman (Aliina oli torstaista asti käymässä mun juhlia varten<3) kautta heksingin velodromille. Luvassa oli kesän viimeiset ratakisat. Mulla ei ollut ihan kauheesti odotuksia tai tavoitteita, mietin vaan, että olis ihan kivaa jos en häviäisi. Meillä oli neljä eri lajia, joista kaksi oli mulle ihan uusia. 

  Ensimmäinen laji oli win and out eli jokaisella kierroksella ensimmäinen maalissa saa poistua radalta. Mitä nopeemmin polki, sen nopeemmin pääsi siis pois radalta ja lepäämään seuraavia startteja varten. Kärki lähti niin kovaa, että jäin polkemaan jälkimmäiseen porukkaan. Muutaman kierroksen jälkeen nopeimmat oli jo poistunut radalta ja aloitin loppukirin jo kierroksen (400m) alusta. Pääsin pois radalta ja sain jätettyä kaksi kuskia mun taakse. 

  Toisena lajina oli Keirin. Siinä mopo vetää porukan kahden kierroksen aikana 45km/h vauhtiin, jonka jälkeen poistuu radalta. Sen jälkeen poljetaan kaksi kierrosta ja ensimmäinen maalissa voittaa. Ajojärjestys mopon perään arvottiin ja jouduin ensimmäiseksi. Mopon poistuttua radalta en nähnyt missä muut meni mun takana ja en pystynyt reagoimaan kirin alkamiseen tarpeeksi äkkiä. Lähdin ajamaan mukaan, mutta puoli kierrosta ennen maalia takaa tuli kaksi viimeistä ohi, eikä ollut jalkaa pysyä edellä. Jäin siis viimeiseksi.

  Kolmantena luvassa oli pudotusajo. Mun oletus oli suunnilleen se, että ajan kierroksen ja tipun, koska siinä neutraalien kierrosten jälkeen joka kierroksella tippuu se, joka tulee viimeisenä maaliin. Pääsin kuitenkin polkemaan tosi hyvälle paikalle ja pysyin mukana pidempään, kuin oli olettanut. Mua ennen ehti tippua kolme kuskia, mutta sen jälkeen kovimmat karkasi ja jäin porukasta jälkeen. Se meni kuitenkin paljon odotettua paremmin ja olin todella tyytyväinen.

  Neljäs laji oli linja-ajo. Siinä ajetaan tietty määrä kierroksia, tällä kertaa 15 ja ensimmäinen maalissa on voittaja. Matkaa ei taiteta ihan tasaisella vauhdilla, vaan välillä joku yrittää karata tai hitaampia yritetään tiputtaa kiihdyttämällä hetkellisesti. Muutaman kerran tipuin porukasta, mutta tasaisella reippaammalla ajolla sain porukan taas kiinni. Viimeisen kierroksen alussa olin pari metriä jäljessä, mutta mun peesissä tullut mies päätti lähteä ohi. Näin tilaisuuden ja mun viimisen mahiksen ja jäin peesiin, jonka jälkeen kipusin takaisin porukkaan. Siitä alkoi loppukiri ja onnistuin jättämään taas kaksi kuskia taakseni.

  Mulle ratakisat on vain treeniä koirapyöräilyn tueksi, mutta noin saa tehtyä tosi hyviä maksimitreenejä ja saa vähän startteja alle, kun koirapyöräilyssä ei kauheen monia kisoja ole tarjolla. Mulle jäi noista kesän viimeisitä ratakisoista tosi hyvä fiilis, ens kaudella kisaan kyllä kaikki mahdolliset ratastartit. 

  Nyt alkaa vielä treenit SM-kisoja varten ja toivotaan että ei tuu enää enempää vastoinkäymisiä. Oon joka syksy ollu kipeenä ja viime syksyna sairastelin yhteensä vajaat 2 kuukautta, joten hieman jännittää nyt tämä koulun alku... Seuraavana tavoitteena on siis parin kuukauden päästä koirapyöräilyn SM-kisat, joita ei toivottavasti peruta koronan takia. 

 

Kiitos kaikille, jotka on taas täällä seuraamassa meidän matkaa kohti uusia tavotteita ja haasteita. Odotan mielenkiinnolla ja innolla mitä tämä syksy ja tulevat kaudet tuo tullessaan. Arki menee nyt aikalailla uusiksi, kun koulu alkaa ja sivussa pitää ehtiä treenaamaan, mutta eiköhän se siitä. Nyt ei voi enää mennä ihan urheilu edellä, joten alkaa kova opettelu koulun ja urheilun tasapainottamiselle.

Kuvista iso kiitos Tero Kukkoselle!!

Paluu urheilijan elämään

  Ehkä isoin muutos meidän arjessa on kuitenkin ollut se, että mä muutin vihdoin omaan kotiin. Kaikki koirat on päässyt vuoroillaan kylään, mutta Bruno asuu mun luona. Välillä sekin on käymässä porukoilla, kun mulla on ollut vähän selän kanssa ongelmia ja siihen ei kiskova koira auta. Myös joka päiväinen pienten haukkuvien koirien ohittaminen on tehnyt tehtävänsä Brunon jo valmiiksi epävarmoille ohituksille. Mun mielentila on Simpsonin kuoleman jälkeen sellanen, etten viittinyt pitää Brunoa kotona, kun en saanut sitä lenkeillä ja ohituksissa hallintaan ollenkaan. Se on nyt asustellut porukoilla ja Ralli on ollut mun luona kaikista eniten. Nyt tossa vieressä makaa Riku, joka sai jäädä mun luo sillä välin kun muut menivät mökille. 
  Tähän kahteen vuoteen mahtui myös mun vuoden mittainen treenitauko. Edellisenä keväänä tein vaikean päätöksen ja jätin treenaamisen. Tarkoituksena oli alusta alkaen vain vuoden tauko, koska mulla oli yo-kirjoitukset tulossa ja kesän halusin elää "normaalia" nuoren elämää. Joka viikonloppu oltiin ulkona ja treeneistä ei ollut tietoakaan. Tarkoitus oli pitää taukoa vuoden loppuun asti. Syksyllä kävin kuitenkin kisareissuilla mukana ja päädyin vahingossa kisaamaankin muutaman startin. Samoihin aikoihin palo treenaamiseen alkoi taas kasvaa ja juuri se oli tauon tavoitteenakin ollut. Syksyn lopulla lopetin tauon vähän lyhyeen ja aloin taas treenaamaan, tavoitteena 2020 syksy.

  Nyt on lukio ohi, tällä viikolla yo-juhlat ja ensi viikolla alkaa taas koulu. Pääsin opiskelemaan polkuopintojen kautta turun ammattikorkeakouluun sosionomiksi. Oon tosi ilonen, että pääsen aloittamaan opiskelut nyt heti lukion perään. En usko että välivuosi olisi ollut mulle tässä kohtaa mikään paras vaihtoehto.

                                                                                        

  Sitten vähän pyöräilyjuttuja... Olen isäni kautta löytänyt ratapyöräilyn pariin ja tänä keväänä sain oman ratapyörän. Tarkoituksena oli kisata kesä ratapyöräilyssä ja maantiepyöräilyssä sekä treenata niitä. Onnistuin kuitenkin telomaan mun käden mökkireissulla. Annoin käden olla pari viikkoa ja odotin, että tulisi itsekseen kuntoon. Suostuttuani menemään lääkäriin, kädestä löytyi kolme murtumaa. Siinä meni ratapyöräilyn SM-kisat, kun olin pyöräilykiellossa. Nyt käsi on kuitenkin kunnossa ja pääsin osallistumaan jo kaksiin ratakisoihin. Ihan ei vauhti ja voima riitä vielä muiden joukossa, mutta ehkä joskus. Ens viikonloppuna on vielä viimeiset ratakisat ja lähen kisaamaan ihan treenimielessä. Teen tietysti kaikkeni, mutta tällä asenteella ei tuu paha mieli jos ei pysy muiden perässä.

  Nyt tavoitteena on siis koirapyöräily Brunon kanssa. Tämä syksy on kuitenkin vähän epävarma Brunon ohitusten takia. Jos niitä ei saada kisoihin mennessä kuntoon, annan isälleni luvan startata Brunon kanssa toisenkin kauden. En nimittäin halua ottamaan riskejä ja jos ohitukset ei suju, tiedän ettei mulla ole tarvittavaa luottoa koiraan. Siinä tapauksessa tulee vielä herkemmin vahinkoja, kun yhteistyö ei suju. Olin jo tehnyt itselleni varasuunnitelman ja päättänyt kisata ainakin kauden ensimmäisen kisan Simpsonin kanssa. Se ei nyt valitettavasti ole mahdollista, joten vaihtoehdot on Bruno tai toinen kausi taukoa. En usko, että tauko taas tekisi mun treenimotivaatiolle kovin hyvää, joten toivotaan parasta.

Vähän on tullut taas taukoa tänne päivittelystä. Nyt olisi tavoitteena herättää blogi pitkästä aikaa henkiin. Viimeisestä postauksesta on kulunut jo pari vuotta ja paljon on ehtinyt tapahtua.

  Päälimmäisenä tulee mieleen, että nyt meidän lauma on vähän muuttunut. Brunosta on tullut jo iso poika ja se on päässyt kisaamaan jo viime syksynä. Sen osalta on suuret odotukset, mutta vielä on todella paljon työtäkin tehtävänä. Varsinkin kun sillä on todella isot saappaat täytettävänä Simpsonin lähdön jälkeen.  Reilu kuukausi sitten jouduimme luopumaan Simpsonista. Syynä oli sen sairastelut, jotka menivät todella pahaksi. Ainut varma keino olisi ollut leikkaus, jonka jälkeen sen elämä olisi hankaloitunut ja oltiin Ponillekkin luvattu, että ei joudu enää sairaslomalle. Sillä kun ei pää oikein kestänyt jäädä kotiin, kun muut pääsevät treenaamaan. 

  Simpson oli todella erityinen koira, haasteitakin oli, mutta ehkä just niiden takia siitä tuli mulle omalla tavallaan kaikista tärkein. Sen kuolema otti mulle tosi koville ja en meinannut millään päästä kiinni arkeen. Kolmeen viikkoon en nukkunut yhtäkään yötä kunnolla. En nukahtanut millään ja heräilin pitkin yötä painajaisiin. Huonot yöunet vaan pahensivat mun oloa ja mikään ei oikeen huvittanut. Purin väsymystä ja turhautumista mm. tappelemalla mun vanhempien kanssa, mikä ei auttanut asiaa yhtään. Kolmen viikon jälkeen suostuin viimein kuuntelemaan äitiäni ja aloin palaamaan arkeen, näkemään kavereita ja treenaamaan. Nyt oon onneksi saanut taas nukuttua ja alkanut taas treenaamaan kunnolla. Simpson on vieläkin ajatuksissa joka päivä ja ei ole vieläkään helppoa mennä vanhempieni luokse ja nähdä siellä tyhjää aitausta. Ikävä on kova <3