Paluu urheilijan elämään

  Ehkä isoin muutos meidän arjessa on kuitenkin ollut se, että mä muutin vihdoin omaan kotiin. Kaikki koirat on päässyt vuoroillaan kylään, mutta Bruno asuu mun luona. Välillä sekin on käymässä porukoilla, kun mulla on ollut vähän selän kanssa ongelmia ja siihen ei kiskova koira auta. Myös joka päiväinen pienten haukkuvien koirien ohittaminen on tehnyt tehtävänsä Brunon jo valmiiksi epävarmoille ohituksille. Mun mielentila on Simpsonin kuoleman jälkeen sellanen, etten viittinyt pitää Brunoa kotona, kun en saanut sitä lenkeillä ja ohituksissa hallintaan ollenkaan. Se on nyt asustellut porukoilla ja Ralli on ollut mun luona kaikista eniten. Nyt tossa vieressä makaa Riku, joka sai jäädä mun luo sillä välin kun muut menivät mökille. 
  Tähän kahteen vuoteen mahtui myös mun vuoden mittainen treenitauko. Edellisenä keväänä tein vaikean päätöksen ja jätin treenaamisen. Tarkoituksena oli alusta alkaen vain vuoden tauko, koska mulla oli yo-kirjoitukset tulossa ja kesän halusin elää "normaalia" nuoren elämää. Joka viikonloppu oltiin ulkona ja treeneistä ei ollut tietoakaan. Tarkoitus oli pitää taukoa vuoden loppuun asti. Syksyllä kävin kuitenkin kisareissuilla mukana ja päädyin vahingossa kisaamaankin muutaman startin. Samoihin aikoihin palo treenaamiseen alkoi taas kasvaa ja juuri se oli tauon tavoitteenakin ollut. Syksyn lopulla lopetin tauon vähän lyhyeen ja aloin taas treenaamaan, tavoitteena 2020 syksy.

  Nyt on lukio ohi, tällä viikolla yo-juhlat ja ensi viikolla alkaa taas koulu. Pääsin opiskelemaan polkuopintojen kautta turun ammattikorkeakouluun sosionomiksi. Oon tosi ilonen, että pääsen aloittamaan opiskelut nyt heti lukion perään. En usko että välivuosi olisi ollut mulle tässä kohtaa mikään paras vaihtoehto.

                                                                                        

  Sitten vähän pyöräilyjuttuja... Olen isäni kautta löytänyt ratapyöräilyn pariin ja tänä keväänä sain oman ratapyörän. Tarkoituksena oli kisata kesä ratapyöräilyssä ja maantiepyöräilyssä sekä treenata niitä. Onnistuin kuitenkin telomaan mun käden mökkireissulla. Annoin käden olla pari viikkoa ja odotin, että tulisi itsekseen kuntoon. Suostuttuani menemään lääkäriin, kädestä löytyi kolme murtumaa. Siinä meni ratapyöräilyn SM-kisat, kun olin pyöräilykiellossa. Nyt käsi on kuitenkin kunnossa ja pääsin osallistumaan jo kaksiin ratakisoihin. Ihan ei vauhti ja voima riitä vielä muiden joukossa, mutta ehkä joskus. Ens viikonloppuna on vielä viimeiset ratakisat ja lähen kisaamaan ihan treenimielessä. Teen tietysti kaikkeni, mutta tällä asenteella ei tuu paha mieli jos ei pysy muiden perässä.

  Nyt tavoitteena on siis koirapyöräily Brunon kanssa. Tämä syksy on kuitenkin vähän epävarma Brunon ohitusten takia. Jos niitä ei saada kisoihin mennessä kuntoon, annan isälleni luvan startata Brunon kanssa toisenkin kauden. En nimittäin halua ottamaan riskejä ja jos ohitukset ei suju, tiedän ettei mulla ole tarvittavaa luottoa koiraan. Siinä tapauksessa tulee vielä herkemmin vahinkoja, kun yhteistyö ei suju. Olin jo tehnyt itselleni varasuunnitelman ja päättänyt kisata ainakin kauden ensimmäisen kisan Simpsonin kanssa. Se ei nyt valitettavasti ole mahdollista, joten vaihtoehdot on Bruno tai toinen kausi taukoa. En usko, että tauko taas tekisi mun treenimotivaatiolle kovin hyvää, joten toivotaan parasta.

Vähän on tullut taas taukoa tänne päivittelystä. Nyt olisi tavoitteena herättää blogi pitkästä aikaa henkiin. Viimeisestä postauksesta on kulunut jo pari vuotta ja paljon on ehtinyt tapahtua.

  Päälimmäisenä tulee mieleen, että nyt meidän lauma on vähän muuttunut. Brunosta on tullut jo iso poika ja se on päässyt kisaamaan jo viime syksynä. Sen osalta on suuret odotukset, mutta vielä on todella paljon työtäkin tehtävänä. Varsinkin kun sillä on todella isot saappaat täytettävänä Simpsonin lähdön jälkeen.  Reilu kuukausi sitten jouduimme luopumaan Simpsonista. Syynä oli sen sairastelut, jotka menivät todella pahaksi. Ainut varma keino olisi ollut leikkaus, jonka jälkeen sen elämä olisi hankaloitunut ja oltiin Ponillekkin luvattu, että ei joudu enää sairaslomalle. Sillä kun ei pää oikein kestänyt jäädä kotiin, kun muut pääsevät treenaamaan. 

  Simpson oli todella erityinen koira, haasteitakin oli, mutta ehkä just niiden takia siitä tuli mulle omalla tavallaan kaikista tärkein. Sen kuolema otti mulle tosi koville ja en meinannut millään päästä kiinni arkeen. Kolmeen viikkoon en nukkunut yhtäkään yötä kunnolla. En nukahtanut millään ja heräilin pitkin yötä painajaisiin. Huonot yöunet vaan pahensivat mun oloa ja mikään ei oikeen huvittanut. Purin väsymystä ja turhautumista mm. tappelemalla mun vanhempien kanssa, mikä ei auttanut asiaa yhtään. Kolmen viikon jälkeen suostuin viimein kuuntelemaan äitiäni ja aloin palaamaan arkeen, näkemään kavereita ja treenaamaan. Nyt oon onneksi saanut taas nukuttua ja alkanut taas treenaamaan kunnolla. Simpson on vieläkin ajatuksissa joka päivä ja ei ole vieläkään helppoa mennä vanhempieni luokse ja nähdä siellä tyhjää aitausta. Ikävä on kova <3