Tämän päivityksen kirjottamisessa ja julkasemisessa menikin paaaljon kauemmin kuin olisi saanut. Asia vähän jäi sen lisäksi, että kirjoittaminen tuntui jotenkin vaikealta ja kirjoitin tekstin kolme kertaa ja sen jälkeen totesin, ettei se toimi. Mutta tästä nyt lähtee:

© Ella Pöllänen

Kisasin tämän vuoden SM-kisoissa koirajuoksussa ekaa kertaa vuoteen. Viimeisimmät kisat ennen niitä oli 2016 koirajuoksun SM-kisat, jotka voitin todella epäpuhtaalla suorituksella, silloisen rasitusvammani takia. Nyt kuitenkin tämän vuoden SM-kisoista… En ole varmaan koskaan jännittänyt ja stressannut kisoja niin paljon, kuin nyt. Jännitys alkoi olla pahimmillaan siinä vajaa kaksi viikkoa ennen kisaa. Ja siinä pari päivää ennen kisaa rupesin ajattelemaan viime vuoden suoritusta ja sitä kivun määrää, jolloin onnistuin vain lisäämään jännityksen ja paniikin määrää. Asiaa ei myöskään helpottanut juuri siihen kohtaan osunut koeviikko.

Kävimme vanhempieni kanssa kiertämässä viikonlopun kisaradat torstaina ja mähän sain oikein loistavan idean. Laitoin kuulokkeet korviin, äänityksen päälle ja selitin 2.2km (koirajuoksun kisarata) reitin äänitteelle. Olin liikkeellä kickarilla ja selitin kaikki mutkat ja nousut ja laskut, sekä mistä kohtaa kannattaa juosta. Lauantaihin mennessä osasin siis ulkoa koko radan ja juoksulinjat, tiedä häntä oliko sitten hyvä idea, eipä tuosta ainakaan haittaa ollut.

Lauantaina ensimmäisenä mielessä oli kavereiden näkeminen, koska automatkalla olin onnistunut keräämään itseni ja lopettamaan stressaamisen. Päivä meni juoksustarttia odotellessa hitaasti. Starttasin myös kickbikellä, mutta koska se ei ole enää edes kakkoslajini, ei se oikeastaan jännittänyt.

Koira kulki hyvin, oma potku kulki hyvin. Suoritus oli puhdas, toisin kuin minä, kickari ja koira, kuraiselta radalta maaliin saapuessa. Ekan päivän jälkeen oltiin johdolla. Maalista lähdin suoraan autolle vaihtamaan kuivat vaatteet päälle ja jäähdyttelemään.

Jännitys alkoi palailemaan takaisin, juoksustartin lähestyessä. Ennen starttia puhuin kaverin kanssa puhelimessa, aivan paniikissa (tässä kirjotellessa ja tilannetta miettiessä muistuu koko ajan paremmin ja paremmin mieleen se jännityksen ja paniikin määrä). Viime hetken lämmöt päälle ja starttiviivalle. Siinä se sit oli, tilanne mitä oli odotettu ja jännitetty ja mitä varten oli treenattu. Eka koirajuoksukisa viime syksyn jälkeen, eka kerta kun koirajuoksisin yli 1km putkeen viime syksyn jälkeen. Matka taittui hyvin, pysyin ehjänä ja koira oli täydellinen. Tosin oon todella kiitollinen, ettei ketään ollu kuvaamassa mun maaliintuloa tai tarkemmin sitä mitä tapahtu, kun olin ylittäny maaliviivan. Iskä autto mut maasta ylös, hengähdin ja tajusin, että sieltä se Eemeli jo juoksee maaliin. Kyyneleet valu ja luisin iskän tuesta huolimatta takaisin maahan, kelloa tuojottaen ja samalla tajuten, että mun neljän vuoden voittoputki meni siinä. Olin ajatellut, että jos vielä vikan kerran pystyisin siihen ja juostaisiin Rallin kanssa kultaa. Siinä kohtaa se iski ja kovaa, se ei olis enää mahollista ja me menetettiin se kulta. Jostain sainki kerättyä voimat, nousinn ylös ja raahauduin autolle. Mites se menikään, kun keväällä kisoissa puhuttiin et ”Jonna on meidän official kisoissa itkijä” niin siinä sit autolla mietin itkien suoritusta. Lopputuloksissa jäin siis kolmanneksi. Siinä kohtaa ei huvittanut puhua kellekkään. Onneksi Tuire puhu mulle vähän järkeä ja sai mut vähän rauhottumaan. Yritin kerätä itteni ja ajatella, että olin sentään tytöistä paras, hävisin vaan kahdelle pojalle. Ottihan se silti päähän, oon mä ennenkin poikia voittanut, mut jotenki piti yrittää rauhottua, Mutta tässä kohtaa todella iso kiitos Tuirelle! <3 Siinä kohtaa olin ihan pihalla ja omissa maailmoissani haluumassa vajota maan alle ja vaikka siinä kohtaa ei varmaa siltä vaikuttanu, puhuminen itkun keskellä autto. Siitä sit keräsin itseni ja siirsin ajatukset seuraavaan päivään.

© Noora ja Timo Waltari

© Samuli Lappalainen

© Noora ja Timo Waltari

Me yövyttiin kisapaikalla ja onneksi Ella majottui mun kanssa meidän koirakärryssä. Jos me ei ois käytetty iltaa jutellen ja snäpäten, olisin luultavasti vaan yksin omassa rauhassani miettiny ja panikoinu seuraavasta päivästä. Kiitos seurasta Ella, oot ihana! <3

© Ella Pöllänen

Sunnuntaina oli vuorossa kickarin toinen päivä. Koirasta huomasi radalla, että oli väsy. Ohjeina kisaa varten mun iskältä oli ”älä paina jarruja, ettei mene täyteen hiekkaa”. Ekana päivänä koskin jarruihin vaan maalissa, toisena päivänä lähes kaikissa alamäissä, kun koiran vauhti ei enää riittänyt. Maaliin tultiin hyvillä mielin, suoritus oli puhdas. Kiidin suoraan maalista autolle vaihtamaan kuivia vaatteita päälle. Olin kärryssä hyvillä fiiliksillä ja äiti tuli kertomaan lopputulokset. Aliina voitti. Siinä kohtaa äiti tais yrittää jotain sanoa mut mä taisin hieman kiukkusesti vastata ja sit sain jäädä ihan omaan rauhaani. Muistan sen tilanteen vieläkin. Istuin koirakärryn pöydälle, mietin et sinne meni, juoksu ja kickari. Heti perään muistin et on alle tunti viestiin. Keräsin itteni suurin osin pettymyksestä alle kymmenessä sekunnissa ja päätin keskittyä viestiin. Vaihdoin rauhassa kuivat vaatteet päälle, vedin palarin ja lähdin jäähdyttelemään eli samalla lämmittelemään viestiä varten.

Yhteislähtö jännitti paljon. Juoksin myös viestin Rallin kanssa, eli se oli meidän molempien neljäs startti kahden päivän sisään. Lähtö meni hyvin, tosin päästin liinasta irti aika myöhään muihin verrattuna. Aluksi kaikki juoksi yhdessä porukassa, joka pysy kasassa aika hyvin. Ekojen sadan metrin jälkeen tullessa ylämäessä porukasta tuli entistä tiiviimpi, mutta sitä seuranneessa alamäessä porukkaa erottui. Eemeli oli tullut vierelle ja juostiin ekoina, Hanna ihan perässä. Rata kaartui oikealle ja me oltiin ulkokurvin puolella. Jäätiin Rallin kanssa juoksemaan Hannan eteen, Eemelin taakse. Juostiin samassa järjestyksessä koko matka, loppukirillä yritin ohi, mutta ei enää irronnut. Mulla oli vähän ongelmaa vyön irrottamisen kanssa ja siinä sit huusin iskälle että ”En saa tätä irti! Missä se lukko on? Mä en saa irti tätä narua!!”. Sain sen siitä sit irti ja juoksin lähettämään Arin matkaan. Jännitys oli kova, juoksin UVU 1 joukkueessa ja tiesin, että Ari ja Matti juoksee molemmat lujaa. Arin lähetettyä Matin viimeiselle osuudelle, me mentiin maaliin odottamaan. Sieltä se Matti sit pinkoi maaliin, ensimmäisenä!! Ja siinä oli mun SM-kulta, minkä luulin olleen menetetty sen viikonlopun osalta.

Palkintojenjaon jälkeen fiilis oli hyvä, kun lähdettiin ajamaan kohti kotia. Matkalla pysähdyttiin syömään, mun oli pakko päästä heselle, vaikka ei oikein paras ruokavaihtoehto ehkä ollutkaan.

Kotona tavaroiden purkaminen autosta oli tuskaa, jalat oli aivan tukossa. Olin myös todella väsynyt, jopa suklaalevy jäi hakematta autosta, kun en jaksanut nousta sängystä. Yhteenvetona viikonlopusta jäi hyvät fiilikset. Tää kirjottaminen ei heti onnistunut, mutta nyt sain onneksi käytyä läpi kaikki sen viikonlopun ajatukset ja tunteet järkevästi ja mietittyä kunnolla. Nyt tuo viikonloppu on ehkä omassakin päässä vähän selkeämpänä, eikä pelkkänä tunnemyrskynä.